Hälytyskellojen kumu

No Comments

Urheilijan pitää tuntea oma kehonsa ylikuntoa välttääkseen. Itsekin kuntoilen sen verran, että tiedän treenin aiheuttavan joskus vaarallista hyvän olon tunnetta. Keho tarvitsee myös välipäiviä. Yhtä lailla mieli tarvitsee palauttavia päiviä voidakseen hyvin. Itse olen huomannut viime viikkoina, että omalla kohdallani kovalevy alkaa olla täynnä.

Heräsin hälytyskellojen kumuun lopullisesti vasta pari viikkoa sitten, vaikka jyminä on vahvistunut tasaisesti pitkin vuotta. Ensin jätin väliin talviloman. Sitten lyhensin kesälomaa puolellatoista viikolla. Työt oli tehtävä. Eilen tilanne kulminoitui:  yritin varata poliisin nettisivuilta aikaa passin uusimiselle. Turussa koko viikko oli loppuunmyyty, sain ajan kahdeksan minuutin päästä Kaarinasta. Tänään huomasin soimaavani itseäni siitä, että minulta kuluu matkoihin arvokasta työaikaa. Aikaa mennee matkoihin yhteensä 15 minuuttia. Se on pari prosenttia keskimääräisestä työpäivästäni. En selvästikään voi hyvin. Voin huonosti. Työnarkomania on taas salakavalasti koukuttanut minut.

Mutta ei niin huonoa ettei jotakin hyvääkin. Kahdenvälisessä kommunikaatiossa työkuormasta purnaaminen saattaa tuntua turhalta huomion keruulta. Väsyneet kilvoittelevat keskenään kurjuudessa.  Olenkin oppinut terapoimaan itseäni sosiaalisessa mediassa. Kirjoitettuna ja avoimesti jaettuna tuska tunnutaan otettavan vakavammin. Olen kertonut ystävilleni, että nyt ahdistaa. Yllättävää on, että somessa tuntuu saavan osakseen enemmän empatiaa kuin livenä.

Kirjoitan ja jaan tämän hiukan ennen klo 23 illalla. Tiedän, etten ole silloinkaan yksin.

 

 

Leave a Reply