Tunturipappi

No Comments

Katsoin eilen 45minuuttia –ohjelmaa. Sen lopussa haastateltiin keväisessä perhesurmassa tyttärensä, kaksi pientä tyttärentytärtänsä ja vävynsä menettänyttä miestä. Hän oli juuri eläkkeelle jäänyt kirkkoherra, joka toimi vapaa-aikoinaan turisteja palvelevana tunturipappina Ylläksellä.

Kaikki antoi odottaa haastattelulta anteeksiantoa, seesteisyyttä ja lohdutusta. Näin insertin aikana silmissäni Thaimaan tsunamin jälkeen tutuksi tulleet piispa Eero Huovisen lohduttomat, mutta empaattiset kasvot.

Näimme kuitenkin aivan tavallisen ihmisen. Lapsensa koko perheen menettänyt mies ei oikein osannut kuvata tunteitaan. Jotenkin tuntui, että hän ei osannut puolen vuoden jälkeenkään ymmärtää tapahtunutta. Haastattelun arkisuus tuli suoraan iholle. Se oli todiste siitä, että katastrofinkin jälkeen elämä jatkuu. Isän hauraus todisti, että järjettömät vastoinkäymiset eivät vahvista ihmistä, ne nakertavat elämän perusteita loputtomasti.

Odotin haastattelun loppuun sielunpaimenen elämänviisautta, kostuneesta silmäkulmasta heijastuvaa kolmea lepattavaa kynttilänliekkiä, tuskasta sortuvaa ääntä. En saanut mitään näistä. Ruudun täytti hieman eksyksissä oleva, arasti hymyilevä ikääntyvä mies. Ihan tavallinen mies suuren surun keskellä. Ilman viisaita sanoja, ilman selityksiä, ilman dramatiikkaa.

Haastattelu oli arvokasta journalismia.  Se todisti, että isojen lööppien takana on usein pieni ihminen.

 

Leave a Reply