Liekki ei kasva kokoaan suuremmaksi

No Comments

En saanut perjantaina töissä aikaiseksi juurikaan mitään. Suoraan sanoen en edes ihmeemmin yrittänyt. Vastasin pakolliset meilit. Puhelimesta oli ääni pois koko päivän. Kaikki jotenkin ärsytti tai tuntui vaikealta.

Nyt on viikonloppu ja vapaa. Onko viikonlopun ainoa tehtävä palauttaa työnsankari viikon rasituksista? Vai onko kaksi päivää viikosta lupa elää omaa työvapaata elämään. Tällä kertaa siirryin viikonloppuvapaalle pehmeän laskun kautta.

Kunto ei kasva jatkuvalla treenaamisella. Pääpäivän jälkeen pitää olla lepopäivä. Muuten uhkaa ylikunto. Yritystasolla kyllä, mutta yksilötasolla jokainen kvartaali ei voi ylittää edellistä. Työn liekki ei kasvaa kokoaan suuremmaksi, jollei sitten sytytä toisestakin päästä.

Tavoitteiden saavuttaminen luo mielihyvää. Nykyisin tuntuu siltä, että mielihyvästä nauttimiselle pitää budjetoida oma aikansa. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Lisäisin näiden tavoitteiden perään vielä yhden: armollisemmin.
fhahdt-anywhere-hammock-double-with-timber-rails

Asiakasta odottavan aika on pitkä

No Comments

Kun töiden jälkeen menee ruokaostoksille ja hymyilevä konsulentti tarjoaa maistiaisiksi pienen palan yrttikuorrutettua, tuoksuvaa uutuusleipää, miten voi vastustaa. Kassalla sitä huomaa löytävänsä kokonaisen leivän ostoskoristaan.

Olen konsulentti. Tarjoan työkseni maistiaisia kollegojeni osaamisesta. Mutta minun asiakkaani harvoin kävelevät nälkäisinä ohitseni. Minun on mentävä sinne, missä heihin voisi törmätä oikealla hetkellä. Tänään tarjoilin maistiaisia Facebookissa, LinkedInissä, Slackissä, snailmailissa, sähköpostissa, WhatsAppissa, puhelimessa ja parin kaverin välityksellä. Neljä kohtaamistani potentiaalisista asiakkaista nappasi maistiaisen tarjottimeltani. Toivottavasti maistuu. Leivomme mielellämme lisää.

Maakunnassa asuminen on osoittautunut vahvuudeksi muuttuvassa maailmassa. Meillä on harvoin voinut jäädä kivijalkaan odottamaan satunnaisia sisään poikkeavia. Olemme aina tottuneet lähtemään sinne, missä asiakkaamme ovat. Uudet mediat ja sovellukset ovat pienentäneet maailmaa. Enää asiakkaiden kohtaaminen ei aina edellytä fyysistä liikkumista. Maistiaiset voi tarjota virtuaalisesti. Mutta parhaalta leipä maistuu aina yhteisessä pöydässä nautittuna. Siksi kello soi huomennakin aamulla kello 05:30.

 

Näyttökuva 2017-5-10 kello 20.21.04

Äärimmäisyyksien romantisointi syö miestä

No Comments

Kuukausiliitteessä oli juttu äidistä, joka halusi matkustaa Nepaliin selvittämään, mitä hänen kiipeilyonnettomuudessa menehtyneelle pojalleen todella tapahtui. Kaikki muistavat, miten suomalaisryhmä pari vuotta sitten nouti Norjassa luolasukelluksessa menehtyneet ystävänsä omaa henkeään uhmaten. Pihlajakadulla asuu vain mielenterveyspotilaita, päihderiippuvaisia, murhaajia, juonittelijoita ja oman kuolemansa lavastaneita. Salatut elämät eivät ole koskaan alennusjauhelihan paistamista, kielikurssin kotitehtäviä tai uuden IKEA-lipaston kokoamista. Monelle vain äärimmäisyys on tavoittelemisen arvoista. Riskienkin uhalla.

Itse teen työtä markkinointiviestinnän parissa. Meillä suurin huomio keskittyy tällä hetkellä data-analyysiin, ohjelmalliseen ostamiseen ja markkinoinnin automaatioon. Tiedostan näiden kaikkien merkityksen. Oma osaamiseni on perinteisessä sisällön- tuotannossa. Mielestäni biisin pitää olla ensin hyvä. On ihan sama, mitä kanavaa se päätyy kuuntelijoiden korviin. On innostavaa, että reittejä ja mahdollisuuksia tulee lisää.

Suomen autoista 3300 saa voimansa sähköstä. Niiden saama mediahuomio on osuuteensa verrattuna monikymmenkertainen. Hyvä niin. Elon Muskin kaltaiset maailman mullistajat ansaitsevat kaiken saamansa huomion. Samaan aikaan ei kuitenkaan saa unohtaa sitä, että jos 5 % ihmisistä on uudistajia, me loput 95 % olemme mahdollistajia. Ihminen muuttuu paljon teknologiaa hitaammin. Onneksi meillä mahdollistajilla on itseohjautuvia autoja odotellessa riittävän tiukka ote oman elämämme ohjauspyörästä. Kun kun maailma on taas valmiimpi, kyllä me seurailijatkin hyppäämme kehityksen kelkkaan. Ja nautimme kyydistä.


AAVA160_VZ939_H-626x383

Walk the talk

No Comments

Ennakkotietojen mukaan hallitus julkistaa perjantaina lakiesityksen, joka vuoden 2019 alusta muuttaisi merkittävästi työttömyysturvaa ja tapaa hakea töitä. Jatkossa työttömän pitäisi hakea kolmen kuukauden aikana vähintään kahtatoista työpaikkaa. Eli yhtä per viikko. Nyt on sitten mieltä pahoitettu oikein urakalla jo ennakolta. Työmarkkinajärjestöt pelkäävät työttömien työnhakijoiden tehtailevan sanktioiden pelossa sekä työnhakijoita että -antajia kuormittavia näennäishakemuksia. Pelko ei ole varmasti täysin aiheetonkaan. Mutta näen tässä uudistuksessa paljon enemmän hyötyjä kuin haittoja.

Kun työnhakijaa kannustetaan omaan aktiivisuuteen, se on monelle parasta mielen hyötyliikuntaa. Työnhakijaa kannustetaan omakohtaisesti miettimään, millaista työtä hän haluaa tehdä, missä hänellä on eniten annettavaa. Voi olla, että osa hakemuksista on turhauttavia sivuosumia, mutta uskoisin, että viiden hakemuksen jälkeen kokemattomimmankin hakijan osumatarkkuus alkaa kasvaa. Uskon, että viranomaiset ohjaavat hakemisen parhaisiin käytäntöihin.

En ole koskaan ollut työtön, mutta tiedän silti, mistä puhun. Haen töitä joka päivä. Haen niitä itselleni ja haen niitä työkavereilleni. Tänäänkin olen lähettänyt parisenkymmentä työhakemusta sähköpostilla. En ole saanut niihin yhtään vastausta. Soittelen ensi viikon alussa viestieni perään. Tavoitan puhelimella kahdestakymmenestä ehkä 8-10. Tapaamisia järjestyy keskimäärin 5-6, joista poikii 3-4 tapaamista keskimäärin parin tunnin matkan päässä kotoa. Tapaamisen valmistautumiseen menee päivä / kohtaaminen. Tapaamisista saamme 2-3 tarjouspyyntöä, joihin vastaamiseen menee kuhunkin muutama henkilötyöpäivä. Hyvin onnistuessamme saamme yhden asiakkaan. Tämä työ kannattaa. Se on työnhakemista, joka pitää meidät virkeinä. Ennen kaikkea se työllistää ja antaa meille mahdollisuuden palkata uusia työntekijöitä. Teemme paljon työhakemuksia, onneksi myös saamme niitä paljon. On aina palkitseva hetki kun työ ja sen tekijä kohtaavat.
Näyttökuva 2017-5-3 kello 19.58.46

Kruuna vai klaava?

No Comments

Sosiaalinen media räjähti eilen Suomen 100-vuotisjuhlakolikoista. Rahasarjan idea oli upea: kolikkojen toisella puolella on joku itsenäisyyden ajan kipupiste, toisella saavutus. Poliittinen korrektius oli taidetta vahvempi voima. Mielestäni asian pitäisi olla juuri päinvastoin. Silti olen tyytyväinen rahojen poisvetämisestä. Se oli ainoa oikea ratkaisu.

Kilpailuhenkinen ja armoton liike-elämä on kuin juhlaraha. Jos omien saavutusten esiin nostaminen ei kilpailutilanteessa riitä, yhä useammin olen huomannut etsittävän kilpailijan kipupisteitä. Aina omalla kohdalle osunut tuulirako ei ole sopiva. Ponnistuksen ajoituksen kanssa saattaa olla ongelmia. Silloin kannattaa antaa kunnia niille, joilla oli hyvä päivä.

Muistan kun muutama vuosi sitten kehuin – omalla nimelläni kuten aina – kilpailevaa toimistoa Markkinointi & Mainonnan verkkosivuilla. Pahuuden akselin valtaamassa kommenttiketjussa kehu tulkittiin niin, että kun en itse osaa, haluan saada lisäarvoa toisten kehumisesta. Miten pahoin ihminen voi, jotta ajattelu on noin vinksallaan?

On ihan sama, tuleeko elämän kolikonheitossa kruuna vai klaava, kunhan saavutusten huumassa muistaa nöyrästi omat kipupisteensä. Ja vaikeuksien keskellä saavutuksensa.

 

coin_toss

 

 

 

Katsantokantoja ja näkemyseroja

1 Comment

Asun virkeässä Turussa. Se on kaikin puolin mukavaa. Oman kylän taloudellisesta toimeliaisuudesta huolimatta työni on paljolti jossakin muualla. Keskimäärin kolmena päivänä viikossa käyn Helsingissä. Lähden kuudelta, jotta olen kahdeksan tienoilla työn touhussa. Sitten neljän kratinoissa lähden kotiin, jossa olen about kuudelta. Näin me maakunnassa asuvat olemme oppineet toimimaan. Jos helsinkiläinen lähtee mielenhäiriössä Turkuun tai Ouluun, hän sopii ensimmäisen palaverin kello kymmeneksi, jotta hän voi lähteä matkaan mukavasti kahdeksalta. Kotiin hän lähtee iltapäiväkahdelta. Kiky kiky!

Matka Turusta Helsinkiin on arkipäiväinen. Helsingistä Turkuun se on poikkeus. Matka on molempiin suuntiin yhtä pitkä, vaikka toiseen suuntaan se vaikuttaa pidemmältä. Yksi keskeinen ero matkassa toki on. Turkulaiselle autoilijalle aurinko paistaa sekä aamuisin että iltaisin silmiin. Aurinko kun nousee idästä ja laskee länteen.

Pääkaupungiksi Helsinki on sijoittunut poikkeuksellisen huonosti. Jos yhteisessä tiimissä on turkulainen ja helsinkiläinen ja asiakaspalaveri on esimerkiksi Vaasassa, helsinkiläisen mielestä matkaan lähetetään turkulainen. Stadilaisen mielestä kaikki Kehä III:sen ulkopuoliset Suomen kaupungit ovat lähempänä Turkua kuin Helsinkiä. Voin kertoa, että ei ole. Tampereelle tai Vaasaan on Turusta pidempi ja paljon hitaampi matka kuin Helsingistä. Mutta ei se haittaa. Ouluun päästäksemme meidän turkulaisten tulee ottaa ensin juna, bussi tai auto Helsinki-Vantaalle. Seiskan aamukoneeseen ehtiäksemme me heräämme ennen neljää. Ei sekään haittaa. Suomessa kun maakuntakeskusten väliset yhteydet ovat heikkoja. Kaikki reitit kulkevan pääkaupungin kautta. Tosin Helsinki-Vantaakin on kiusallisesti Kehä III:sen väärällä puolella. Paljasjalkaisen stadilaisen kannattaa varmuuden vuoksi pidättää hengitystä viimeiset kolme kilometriä.

Me suomalaiset olemme ahkeria. Kyllä olemme, vaikka joku muu muuta väittäisi. Joskus tuntuu siltä, että menestyäksemme meidän maakunnassa asuvien täytyy yrittää vieläkin enemmän. En yhtään ihmettele, että Turun tapaan monet muut maakuntien keskukset ovat taloudellisesti hyvin virkeitä. Vientikauppa vetää Varsinais-Suomen lisäksi Tampereella, Raumalla, Porissa, Vaasassa, Jyväskylässä ja Oulussa, koska olemme tottuneet lähtemään. Kukaan ei ole meiltä ohi mennessään tullut mitään ostamaan. Olemme AINA LÄHTENEET asiakkaiden luo. Me maakunnassa asuvat olemme ylpeitä tekemisistämme ja onnistumisistamme. Mutta me tiedämme, että vahva Suomi vaatii menestyäkseen vahvan pääkaupunkiseudun. Siksi me niin mielellämme käymme sielläkin jakamassa omaa osaamistamme;)


popup_flightroutes

Pelolle ei saa antaa valtaa

No Comments

Mieletön väkivalta on arkipäivää. Teharanin tai Kabulin itsemurhaiskuissa kuolee kymmeniä joka päivä. Pahaa tapahtuu jossakin, minne ei ole henkilökohtaista yhteyttä. Syyrian julma kansanmurha on muuttunut mediasodankäynniksi ja sitä seurataan kliinisesti kuin amerikkalaista draamasarjaa.

Kun pahuus saapuu lyhyen junamatkan päähän Pietariin tai arkipäiväisen risteilyn etäisyydelle Tukholmaan, kaikki muuttuu. Valtaosa meistä on kävellyt huolettomana Drottninggatanin näyteikkunoita katsellen. Yksi musta hetki poistaa muistoistamme kaikki kauniit värit.

Pelolle ei saa antaa valtaa, sanotaan. Se on yhtä huono ohje kuin että elämä kantaisi. Ei se aina kanna. Monesti pelko ottaa vallan. Kuka kertoisi, miten sen kanssa oppisi elämään?

Olen – jos en nyt aivan peloisssani – monesti hyvin huolissani miltei kaikesta. Miten lapset ja heidän tyttöystävänsä pärjäävät? Miten jo varsin iäkkäät vanhemmat? Miksei Satu jo ole kirjoittanut, että hän on turvassa? Oliko vaimollani tänään silmälääkäri? Muistinko kertoa kaiken sovitun asiakastapaamisessa? Miksi työkaverini on tänään niin poissaoleva? Tuliko tuo ääni laskutelineistä? Miksi helikopteri lensi talomme yli noin matalalta? Riittävätkö rahat? Onko tuo patti kasvanut? Onkohan huimaus normaalia?

Perheväkivallan tai satunnaisen rattijuopon uhriksi joutuminen on moninkertaisesti todennäköisempää kuin terrorismin kohtaaminen. Silti se pelottaa. Pelolle ei saa antaa valtaa, mutta se pitää ottaa todesta. Sitä ei pidä kieltää eikä vähätellä. Ei ole heikkoutta kertoa, että pelkää. Se on vahvuutta. Et ole yksin.


Drottninggatan-Ola-Ericson-ibs-header

Tuulta vai typistystä?

No Comments

Jotta organisaatioon voi luottaa ja jotta sen jäsenen luottavat toisiinsa, tarvitaan oikeudenmukaiset toimintatavat ja yhteiset säännöt, jotka ovat kaikkien tiedossa ja kaikille samat. Olen työssä työyhteisössä, jossa vallitsee vahva luottamuksen ilmapiiri. Meillä luottamus on aina lähtöoletus. Uskon, että se on osasyy siihen, että olemme aina ollut erittäin suosittu ja arvostettu työ- ja harjoittelupaikka.

Olen tottunut luultavasti liian hyvään. Saamme päivittäin lukuisia työhakemuksia ja pyrimme tapaamaan mahdollisimman monta työnhakijaa kasvotusten. Viime aikoina keskusteluissa on ilmennyt, että keskeinen vaikutin uuden työpaikan etsimiseen on vanhan organisaation osoittama epäluottamus. Sen sijaan, että yhteisö yrittäisi puhaltaa tuulta yksilön siipien alle, se haluaa typistää niitä. Organisaation epäluottamus murentaa yksilön itseluottamukseen. Käynnistyy negatiivisuuden kierre.

Luottamus on siitä mahtava organisaation rakennusaine, että se heijastuu aina takaisin. Luotettu ihminen haluaa olla luottamuksen arvoinen. Hän ei pelkää virheitä, vaan luottaa siihen, että arvostelun sijaan häntä ohjataan. Luottamus vaatii myös kurinalaisuutta. Kun harjoittelija aloittaa ensimmäisen vastuullisen työnsä, kokeneempi helposti haluaa kattaa hänen tarjottimelleen kaikki oppimansa parhaat käytännöt. Silloin pitää pakottaa itsensä takavasemmalle odottamaan. Odotus ja luottamus palkitaan usein keittiön tervehdyksellä, jonka makuyhdistelmät ovat yllättäviä ja tuoreita.


IMG_1930

Anteeksi, mutta ymmärsinhän varmasti väärin

No Comments

Työpäivät täyttyvät lukemattomista sisäisistä palavereista. Niiden muistioita jaetaan kymmenillä sähköposteilla. Keskinäisen viestinnän kynnys madaltuu uusien työkalujen ansioista koko ajan. Yammer, Trello, Slack, Hangouts, Basecamp. Kyseessä ei ole tulevan kesän ysärifestareiden rosteri, vaan valikoima päivittäin työkäytössä olevia pikaviestin- ja tiedonhallintapalveluja.

Tiimin jäsenillä on uusien työkalujen ansiosta käytössä aina ajasta ja paikasta vapaa päivitetty ja yhteinen tieto. Mutta yhteinen ymmärrys tuntuu olevan usein kauempana kuin koskaan. Valtavan tietotulvan keskellä yksilöiden huomio ei enää tunnu kohdistuvan kokonaisuuteen vaan lillukanvarsiin. Puut halutaan nähdä metsältä. Neulanen etsitään heinäsuovasta.

On varmasti inhimillistä, että kymmenien viestien joukosta on helpompi löytää virhe kuin onnistumiset. Taitoluisteluselostuksissa päällimmäisenä ei jää mieleen kommentaattorin huomio ilmavasta kolmoissalchowista vaan alastulon rampauttamasta kaksoislutzista. Se on ymmärrettävää, sillä pistelaskusta suuri osa perustuu virheistä tehtäviin vähennyksiin.

Töissä emme luistele. Me taistelemme yhteisen ymmärryksen puolesta. Meillä on yhdessä vain voitettavaa. On tärkeämpää yrittää ymmärtää ja jakaa sitä ymmärrystä kuin kyseenalaistaa, torjua ja etsiä virheitä.

Salchow

Hienon salchow-kuvan lainasin sivulta www.skatesweden.se

Kutsukaa minua Luluksi

No Comments

Älkää kuvitelko tuntevanne kollegojanne. Älkää kuvitelko tuntevanne minua. Tuula Amberla lauloi kasari-klassikossaan kolmimielisestä Lulusta. Sellaisia ihmiset ovat. Minäkin.

Ensimmäinen mieli: innostavuus

Olen nopeiden käyntien myyntimies. Nykyisen tai potentiaalisen asiakkaan kohdatessani minulla on luontainen kyky innostua ja innostaa. Osaan poimia kumppanin puheesta piilotetut helmet ja rakentaa niiden pohjalle yhteistyösuhteen. Jaksan yleensä puoli tuntia ja sitten herpaannun. Ajatus alkaa harhailla. Miltei aina se puoli tuntia kuitenkin riittää. Kauppakello sanoo KLING.

Toinen mieli: kunnianhimoisuus

Tiimipelaajana olen haastava. Luotan kyllä pitkälti kollegojeni ammattitaitoon, mutta olen ahmija. Minulla on ikuinen karkkipäivä. Jos ja kun tiimi tuottaa hyvää, haluan sitä lisää. Vielä se ja se ja se. Silloin harvoin, kun en ole täysin tyytyväinen ehdotukseemme, suunnittelen varmuuden vuoksi varjosuunnitelman. Jos presentaatio ajautuu sivuraiteelle, minulla pitää aina olla takataskussa kikka kolmonen.

Kolmas mieli: vaikeaselkoisuus

Puheen tuottaminen ei ole vahvin osaamisalueeni. Aloitan lauseen, mutta se usein päätyy jonnekin toisaalle. En jaksa seurata agendaa. Olen Muppetien välihuutelija. Jos en sano heti, pelkään sen unohtuvan. Hätäpäissäni menen aina suoraan asiaan. Sidesanat ja pehmennykset loistavat poissaolollaan, kun lasautan mielipiteeni pöytään innosta ja ahdistuksesta ISOIN KIRJAIMIN. Kirjoittaminen on helpompaa, mutta kuka nyt enää lukee.

Vapaa-ajalla kaikki on sitten ihan toisin. En yleensä innostu, en ole kunnianhimoinen enkä vaikeaselkoinenkaan. Haluan, että mikään ei muuttuisi. En halua uutta sohvaa, en uutta kotia, en tavoittele kuuta taivaalta. Kotona, perheen ja ystävien kesken on hyvä. Tai no, ehkä tästäkin on joillakin eriäviä mielipiteitä;)


c35c47be8d319ae656bedfd67a03dd2d33f6be2510e544b7d8680060450b303e

Older Entries Newer Entries