Try walking in my shoes

No Comments

Otsikko on lainattu yhdestä lempilaulustani. Kiitos siitä, Martin Gore. Otsikko on myös johdanto päivän kirjoitukseeni. Tiedättehän temperamentin. Saat omasi synnyinlahjaksi, halusitpa tai et. Minä olen temperamentiltani korkean rytminen ja aktiivinen, intensiivinen ja sinnikäs lähestyjä. Näiden ominaisuuksien sisällä olen varmasti ääripäätä. Viihdynkin erityisen hyvin Italiassa. Joskus lomalla olen törmännyt paikalle, jossa risteyksessä on ajettu pieni peltikolari. Vereni on vetänyt huutamaan ja heiluttamaan käsiäni muiden joukkoon. Tunne on elämän polttoaine.

Onneksi olen ainakin toistaiseksi – pahaa pelkään, että ikä vaikuttaa tähän negatiivisesti – positiivinen ja optimistinen. Uskaltaisin luonnehtia itseäni jopa aika huolettomaksi. Uskoisin olevan myös poikkeuksellisen oikeudentajuinen. Jos joku tai jokin rikkoo käsitystäni oikeasta ja väärästä, perusoptimismini aikaansaama suojakuori pettää ja temperamenttini pääsee valloilleen koko kirjossaan. Minulla ei ole koskaan ollut krapulaa, mutta ounastelen kokevani kimpaantumisen jälkeen samanlaista morkkista kuin kolmen päivän rännistä haparoivaa nousua yrittävä. Energiat ovat loppu. Ahdistus ei.

Tässä kirjoituksessa on myös huomio työelämästä. Tiedän, että temperamenttini on työnantajille onnenkantamoinen. Juuri minun kaltaiseni ihminen sysätään ottamaan kontaktia uusiin ja potentiaalisiin asiakkaisiin. Miten hurmaava hän onkaan! Peloton, rohkea ja nopeaälyinen! Aina mielenkiintoiset jutut. Laittaa itsensä peliin. Ei anna periksi. Olisi trendikästä sanoa, että kaltaiseni on myös erityisherkkä. Mutta ainakaan omalla kohdallani se ei pidä paikkaansa. Olen ihan tavallisen epäherkkä. Jokainen onnistuminen ilostuttaa, jokainen epäonnistuminen masentaa varmasti aivan kuin muitakin.

Jokaisella ihmisellä on oma temperamenttinsa. Jokainen ihminen on yhtä arvokas. Hitaasti sykkiviä tarvitaan siinä missä nopeammin sykkiviäkin. Vetäytyjillä on yhtä paljon sosiaalista tilausta kuin lähestyjillä. Tiedän sen. Mutta en osaa asettautua kuin oman tyyppini saappaisiin. Ja niihinkin huonosti. Temperamentti on myös vahvasti periytyvää. Olen seurannut viime päivinä etäältä vanhemman poikani asioimista parin vakuutusyhtiön kanssa. Miten rohkea, nopeaälyinen ja periksiantamaton hän onkaan! Ja miten kireälle viritetty. Onnea sinne opiskelijayksiöön, Heidi;)

 

Illustration by IDAlizes 

Huumeet tuovat väriä elämään

9 Comments

En todellakaan aio koskaan lukea Jere Karalahdesta kirjoitettua romantisoitua elämänkertaa. Jo pelkät ”kirja-arvostelut” saavat minut voimaan pahoin. En voi ymmärtää median kaksinaismoralismia. Klikkiotsikoiden kiimassa ympäristölleen ja yhteiskunnalle vaarallisen, laittomiin huumeisiin monitasoisesti addiktoituneen keskinkertaisen räyhäurheilijan teot romantisoidaan.

”Jere halusi nauttia värikkäästä elämästä”

Otteet kirjasta kertovat siitä, miten jo alaikäisenä alkoholisoitunutta ja vaarallisten huumeiden käytön aloittanutta Karalahtea provosoidaan työnantajan järjestämissä kosteissa juhlissa. Luulisi urheiluseurankin etiikkaan työnantajana ja kasvattajana kuuluvan päihdeongelmaan puuttumisen – ei sen ruokkimisen. Vuotta vanhassa Ylen haastattelussa avautuu myös Karalahden lähipiirin säälittävyys. Jere Karalahti kertoi käyneensä isänsä kanssa asiat läpi miehekkääseen tapaan:

”Mentiin isoveljen kanssa faijalle kylään ja kaivettiin vodkapullot pöytään ja painittiinkin vähän”

Miten Jeren isä olisikaan voinut tunnistaan poikansa huumeriippuvuuden. Hänhän vain työskenteli Helsingin poliisissa ja tutki – aivan oikein – huumerikollisuutta.

En tunne kovastikaan jääkiekkomaailmaa. Ihmettelen kyllä, että onko joukkueilla joku kirjoittamaton yhteinen ohjesääntö, että tavalla tai toisella mediahuomiota keräävä profiilipelaaja saa elää itsetuhoisesti ja työilmapiirinsä myrkyttäen. Millaista vastuuta osoittaa työnantajalta, että se päästää junioreiden kanssa pukukoppiin harhaisen piripään?

” Edelleen samat neljä tyyppiä mölisivät vieressäni. Tiesin, että näky ei ollut totta. Ei siinä sohvalla oikeasti istunut ketään, mutta en silti uskaltanut olla osallistumatta keskusteluun.”

Nyt uransa lopettanut Karalahti pohtii paluuta kaukaloon. Tällä kertaa valmentajaksi. Onneksi omat lapseni eivät ole enää siinä iässä, että he voisivat altistua värikkään elämän karaiseman valmentajan opeille. Karalahti kysyy kirjassaan itse itseltään, että pitäisikö jotakin katua:

”Mitä pitäisi katua? Sitäkö, että nautin elämästäni, elin hetkessä ja menetin NHL-uran?

Narsistinen narkki tai perusalkoholisti ei ymmärrä edes sitä, että hän ei pilaa vain omaa elämäänsä. Hän pilaa myös rakkaidensa ja läheistensä elämän. Hän elää hetkessä, hänen läheisensä jatkuvassa pelossa.

  • Kursivoidut tekstit ovat lainauksia Aki Linnanahteen haamukirjoittamasta Karalahden rujon rehellisestä elämänkerrasta. Vodkapullo-paini -sitaatti Ylen haastattelusta.


Ainoat tatuointini ovat ihon alla

No Comments

Olin taas kaksi intensiivistä päivää Nordic Business Forumissa. Kuten kaikkitietävä somejury onkin jo laajalti arvioinut, tapahtuman tämän vuoden sisällöllinen anti ei yltänyt laadullisesti edellisvuosien tasolle. Järjestelytkin hieman takkusivat. Mutta tapahtuma oli tälläkin kertaa todellakin osallistumisen arvoinen.

Onnistuminen on itsestä kiinni. Hyödynsin tällä kertaa täysitehoisesti Brella-sovelluksen tarjoamat verkostoitumismahdollisuudet. Kahdeksan 15 minuutin pikadeittiä potentiaalisten uusien asiakkaiden kanssa. Jokainen niistä oli erittäin laadukas. Nautin tapaamisista. Opin niissä taas arvostamaan supervoimaani.

Vapaa-ajalla olen mieluusti vain perheen ja läheisten ystävien kesken. Uusiin ihmisiin tutustuminen ahdistaa minua miltei fyysisesti. Työssä olen toisenlainen. Tapaan vieraita mitä mieluiten. Olen parhaimmillani uusien ihmisten kanssa. Vielä parempaa, mitä lyhyempi kohtaaminen on. 15 minuuttia on oikein jees jos lyhempään ei ole mahdollisuutta.

Eräs roomalaisen vapautetun orjan poika kirjoitti juuri ennen ajanlaskumme alkua ylös oodeja, jotka ovat ajankohtaisia yhä. Yksi niistä menee Toivo Viljamaan suomennoksena näin:

Pois, pois, Leukonoee, nuo utelut,
minkä mä, minkä sä
päivän huomenna saat! Myös jätä pois
tuo horoskooppien harras tutkiminen!
On paras vaan huomisen antimet
ottaa sellaisinaan.
Juppiter suo vuosia montakin
tai vain sen, mikä nyt kallioihin
aallokot uuvuttaa.
Heitä hupsutus pois, viiniä juo!
Katkaise hetkeksi suuret suunnittelut!
Seurassa voit ajankulun unohtaa.
Ota päivä kerrallaan! Luottaa et saa
liikoja huomiseen.

Oodin nimi on paljon itse runoa ja sen kirjoittajaa tunnetumpi. Kyseessä on Horation kirjoittama Carpe diem. Tatuointina se olisi ehkä klisee, mutta ihmisten kohtaamisessa kaiken ydin. Jokainen kohtaaminen on ainutlaatuinen. Siihen tulee valmistautua. Siihen tulee tarttua. Siitä tulee nauttia. Se kannattaa hyödyntää. Jokainen kohtaaminen on arvokas. Jokainen hetki on. Onhan elämäkin.


Näemmehän taas Nordic Business Forumissa?

No Comments

Olin torstaina ikimuistettavassa Jukka Perkon ja Mikko Perkolan levynjulkistustilaisuudessa. Kaksi miestä, saksofoni ja gamba täyttivät sieluni tavalla, johon paraskaan kotiäänentoisto ei yltäisi. Maanantaina ja tiistaina on taas jokavuotinen Nordic Business Forum. Sielläkään ei tarjoilla mitään, mitä et kotona tai työssä löytäisi Googlesta. Paitsi tunnelma.

NBF antaa mahdollisuuden kohdata kollegoita, asiakkaita ja yhteistyökumppaneita ainutlaatuisen paineettomassa ja positiivisessa ilmapiirissä. Loistavat puhujat, harkittu aikataulutus taukoineen ja terveellisine ruokineen antaa kontrollifriikeillekin luvan rentoutua.

Kaltaiselleni kasvosokealle NBF on myös haaste. Tuhansien businesspukeutuneiden ihmisten joukosta on haastavaa tunnistaa edes hyviä ystäviä. Siksi sovinkin tapaamiset aina tarkasti etukäteen tiettyyn paikkaan ja aikaan. Tosin matkalla jään aina suustani kiinni – tiukasti kuin kolmen koukun Rapalaan. Brella-sovellus antaa turvallisen mahdollisuuden kohdata myös uusia tuttavuuksia. Jos joku haluaa tavata minut työasioissa NBF:n tauoilla, laittakaa tapaamispyyntö Brellan kautta.

Minut on yleensä helppo tunnistaa. Taidan olla niitä harvoja, jotka liikenaisten- ja miesten joukossa kulkee tänäkin vuonna lippahattu vinossa kädet viuhtoen. En ole vielä päättänyt, onko tämän vuoden lippikseni punainen vai keltainen. Onko toiveita? Jos joku muu liikkuu Messukeskuksessa värikkäässä lippiksessä, varokaa valitsemasta halpaa kopiota.


Miten kaikki toimii: Brändinrakennus

No Comments

Olen ammatiltani brändinrakentaja. Mitä siis teen?

Pyrin aloittamaan mahdollisimman puhtaalta pöydältä. En liitä brändiin mitään keinotekoisia arvoja; korostan vain aitoja ja olemassa olevia. Poistan rajallisista viesteistä epäolennaisen ja dramatisoin jäljelle jääneet ydinsanomat oivaltavaan ja muistettavaan muotoon. Luon oman tavan puhua ja valmennan asiakkaan noudattamaan määriteltyä tyyliä mahdollisimman säntillisesti. Korostan, että markkinointiviestinnän suunnittelu ja maineenrakentaminen ovat kestävyyslajeja. Kun maine on noussut halutulle tasolle, tapa puhua on vakiintunut ja haluttujen yleisöjen tunnistama, se mahdollistaa nopean reagoinnin. Ammattimaisuus antaa mahdollisuuden myös improvisointiin. Brändin- rakennuksessa onnistuminen vaatii kurinalaisuutta, muttei konemaisuutta. Kaikessa tekemisessä pitää aina muistaa inhimillisyys. Parhaissa brändeissä maistuu elämä. Aina.


Viikonlopuksi pitäisi löytää parempaa vääntömomenttia

No Comments

Kesäloman jälkeiset kahdeksan työviikkoa ovat olleet raskaat. Mielenkiintoiset ja moti- voivat, mutta ehkä juuri siksi raskaat. Olemme voittaneet uusia haastavia asiakkaita samalla, kun olemme saaneet palvella innolla vanhoja. Uudet, kesän jälkeen aloittaneet kollegat ovat keventäneet työkuormaamme. Uusista resursseista huolimatta työviikkoni ovat venyneet 65-70 -tuntisiksi. Tiedän olevani kuin agility-koira. Turhaudun, jos minulla ei ole riittävästi haasteita. Mutta kai sitä innokaskin väsyy, jos haasteita on jatkuvasti liikaa.

Kaksi – luonnollisestikin naispuolista – rehellistä kollegaani sanoi eilen, että näytän kamalalta. Se oli kauniisti sanottu. Nimittäin myös tunsin oloni kamalaksi. Totuus ei tälläkään kertaa sattunut, se helpotti. Jos väsymys näkyy, sitä on turha edes yrittää peittää. Pitää etsiä juurisyy ja korjata se. Korjaamista edesauttaa, kun tietää työyhteisön olevan mukana talkoissa. Tiedän myös, mitkä kolme vakio-ohjetta eivät väsymykseen auta:

1) Kyllä se siitä (helpottaa)

Kun kolmetonnisiin aiemmin yltänyt kiipeilijä huiputtaa ensimmäisen nelitonnisensa, siitä tulee uusi vakio. Kolmosiin palaaminen on uuden huipun jälkeen alisuorittamista. Oman kunnianhimotason on lupakin nousta, mutta organisaatio ei saa pitää uutta tasoa automaattisesti vakiona. Yksilö asettaa itse itselleen kohtuuttomia paineita. Organisaation pitäisi ymmärtää antaa niihin lievitystä.

2) Muista levätä viikonloppuna

Moottorin teho tulee kahdesta tekijästä: kierrosnopeudesta ja väännöstä. Jos arjessa koneesta revitään kierrokset ulos, on herkkäuskoista olettaa, että viikonlopun varikkopysähdys riittäisi palauttamaan. Nykymenossa viikonloputkaan eivät anna tilaa palautumiseen. Maanantaiaamuna työssä odotetaan heti paitsi kierroksia myös vääntöä. Kone pitää käynnistää viimeistään sunnuntaina iltapäivällä.

3) Delegoi

Kun organisaation työkuorma on äärimmillään, delegointi tuo siihen parhaimmillaankin näennäistä helpotusta. Delegointi tarkoittaa suomeksi siirtämistä. Työn siirtämistä. Vastuun siirtämistä. Jos pelkästään delegoit muille, joku muu taatusti delegoi sinulle kaksin verroin takaisin. Tiedättehän monkey management –problematiikan? Vastuunkantajat saavat pyytämättään lisää vastuuta. Siirtämisen sijasta työtä pitäisi jakaa.

Lopetan nyt kirjoittamisen ja asennan keittiön uudet rullaverhot. Ei se kauaa kestä.


 

Eikö elämässä riitä mikään

No Comments

Olen tälläkin viikolla ajanut eessus taassun ykköstietä. Vakionopeudensäätimeen 126 km/h ja menoksi. Liikennevirta soljuu mukavasti. Talouden nousun näkee siinä, että rekkoja riittää ohitettavaksi matkan varrella kymmeniä. Yksi asia kuitenkin ihmetyttää: Turun ja Helsingin välillä on tunneleita, joissa nopeusrajoitus on laskettu sataan kilometriin tunnissa. Lasken silloin nopeuden lain sallimalle tasolle. Mutta tunneleissa ohituskaistaa posotetaan ohi reilua sataakahtakymppiä. Ihmiset, joku tarkoitus niillä nopeusrajoituksilla on! Ohittavat autot ovat usein tyyliltään niitä ruosteenraiskaamia, jotka eivät välttämättä mene katsastuksesta moitteitta läpi.

——-

Liikkumista koskee viikon toinenkin huomio. Ruutukaava-alueella siirtyminen palavereihin on mukavaa tehdä kollegoiden kanssa kävellen. Raitis ilma nostaa tunnelmaa ja kävely sykettä. Matkalla on luontevaa käydä läpi presentaation runko ja vaihtaa kuulumiset. Tiimi virittyy kohtaamiseen kuin huomaamatta. Paluumatkalla on aikaa purkaa palaverin anti. Käytännöllistä ja kunnollista.

——-

Joku aamu kuuntelin matkalla tapani mukaan autoradiota. Elämän sivuraiteelle ja työttömyyteen ajautunut The Leavingsin Leevi kysyi Elinaltaan toimintaohjeita:

Eikö elämässä riitä mikään
Eikö hellittäisi hetkeksikään mieletön kierre

Itselläni työtä on liiaksi. Mieletön kierteeni on eri päässä akselia kuin Leevillä. Siinä välissä on valtaosa ihmisistä, jotka kärsivät kierteen sijaan yksitoikkoisuudesta. Miksi tylsää arkea oppii arvostamaan vasta, kun se on väännetty mutkalle?


1200px-Blue_Three-Twist_Knot

Haluanko olla heidän kaltaisensa?

No Comments

Mennyt viikko oli kuten edelliset. Kaukana tylsästä. Mennyt viikko oli kuten tulevat. Tapaamisia, matkoja, luottamustehtäviä, suunnittelutöitä, tuomaristoja, yhtiökokouksia, teatteria ja luentoja. Aikaisia heräämisiä. Valtavasti ehtymättömän mielenkiintoisia ihmisiä ja kohtaamisia.

Yritin perjantaina päättää viikon Vain elämää –ohjelmaan. Kyllä! Tätä ei sopisi sanoa ääneen, mutta katson yhä televisiota. Tai yritän katsoa. Nukahdin perinteisesti ennen viimeisiä vetoja. Näin perjantaina missaamani esitykset lauantain pikauusinnassa. Ihan hyviä ne olivat. Tuttuja sanoja kuunteli ihan eri korvalla.

Kun katsoin uusintaa, mietin, että minusta on moneksi. Cover-laulajaksi minusta ei kuitenkaan olisi. Minulla ei ole riittävää musikaalisuutta, mutta ei myöskään halua tai kykyä tulkita toisten tunnetuiksi tekemiä lauluja. Teen mieluummin huononkin oman hiihtoni kuin suksin toisten kannoilla.

Jos pöydässä on viisi lääkäriä, on todennäköistä, että keskustelut pyörivät lääketieteen ympärillä. Jos pöytään kokoontuu jalkapalloilijoita, puhutaan — jalkapallosta. Itse en ole koskaan halunnut leimaantua pelkäksi markkinointiviestintäihmiseksi. Seura tekee kaltaisekseen. Siksi kannattaa seurata milloin ketäkin. Ties minne sitä päätyy. On rohkeutta olla seuraamatta valtavirtaa ja kulkea omia polkujaan.


1-yaVkRhpgal_Bc1ePw4IXsg

Ehkä näin on parempi. En tiedä.

No Comments

Keskiraskaan epämusikaaliseksi ihmiseksi kuuntelen erittäin paljon musiikkia. Koska en ymmärrä kovinkaan paljoa musiikista, sävelkuluista tai sovituksista, en ole kiinnittynyt mihinkään erityiseen genreen. Arvostan paljon hyviä sanoituksia. Tunnistan kauniin kielen. Tekstejäkin enemmän lankean karismaattisen tulkinnan edessä.

Tähdeksi ei synnytä. Tähdeksi kasvetaan. Vain kirkkaimmista tähdistä jalostuu idoleita. Heillä on raskas vastuu ihmisten roolimallina ja esikuvana. Minun ensimmäinen idolini taisi olla 10-vuotiaana Freddie Mercury. Queen soi tauotta naapuriperheen opettajaäidin Telefunken-kelanauhurilta. Näen vieläkin hypnoottisesti pyörivät kelat silmissäni. Roolimallina Mercury ehkä osin epäonnistui.

Nyt musiikkiin eivät mielessäni yhdisty enää kelat, vaan pyrotekniikka, valtavat videoseinät ja mammuttimaiset musiikkivideot. The show must go on! Entistä täydempien sovitusten, kirkkaampien valojen ja kalliimpien esiintymisasujen sekamelskassa aidoimmat tunteet syntyvät, kun kuulija kohtaa artistin paljaimmillaan. Aito karisma ei tarvitse lavasteita.

Olen hyvä paheksuja. Minulla on nollatoleranssi huumeiden käyttöön. En näe piripäissään tötöilyssä mitään taiteellista enkä romanttista. Huumeet syövät käyttäjänsä ja sivutuotteena ne tuhoavat usein itsekeskeisen käyttäjän läheisten elämän. Silti – jostakin syystä – en pysty paheksumaan Jari Sillanpään huumekäryä. Olen vain surullinen.

Vaikken erityisemmin pidä Sillanpään musiikista, en voi olla vaikuttumatta hänen tulkinnoistaan. Ihmettelen, jos joku ei liikuttunut viime perjantaina hänen tulkinnastaan Vain Elämää –sarjan syksyn avausjatkossa. Itse laitan peliin itseäni ehkä prosentin siitä, mitä Sillanpään kaltainen supertähti. Silti oma pää tuntuu joskus hajoavan. Antakaa minun olla. Älkää repikö minua. Kuuletteko, ymmärrättekö?

Huippu-urheilijaksi ei nousta kepulikonsteilla. Sinne noustaan lahjakkuudella ja valtavalla työllä. Viimeinen prosentti saavutetaan ehkä kemikaaleilla. Se on satasella metri. Luovilla aloilla doping-prosentit ovat suuremmat. Sinua ei mitata vain suorituksen, vaan myös ulkonäön, trendikkyyden ja karisman perusteella. Armottomasti. 24/7. Siksi en paheksu. Olen vain surullinen. Kuka tahansa meistä haluaisi olla, mutta joskus sitä unohtaa olla parempi mies.


94d73d73692ca36cbdb328e000c5f7b0

 

 

 

Älkää tulko sanomaan

No Comments

Olen ollut kova poika juoksemaan. Viime keväänä iski kiusallinen rasitusastma, joka teki juoksemisesta miltei mahdotonta. Pariakin piippua kokeiltiin, mutta eipä ollut niistäkään apua. Juoksuharrastuksen hiipumisen myötä paino alkoi nousta. Muutama kilo on tullut lisää. Mutta ei hätää, nyt astma on mystisesti hävinnyt. Henki kulkee taas ja juoksukin – ainakin lämpimissä sisätiloissa juoksumatolla.

Ajattelin, että olisi hyvä päästä eroon ylikiloista ja googlailin muutamaa hyvää ravintosuositusta. Kenelle ne on tarkoitettu? Ne ovat selkeästi suunniteltu ihmisille, joilla on mahdollista tehdä työtä kahdeksasta neljään ja siihenkin väliin osuvat tunnit ovat ennalta-arvattavia. Jotain pitäisi syödä kolmen tunnin välein. Kaltaiselleni paikasta toiseen vipeltävälle touhupepulle tällaiset säntillisyyttä edellyttävät ohjelmat eivät sovi.

Keskiverto työpäiväni koostuu palavereista, siirtymisistä ja yllättävistä tulipalojen sammuttamisista. Välipalani eivät saisi nauttia katkeamattomasta kylmäketjusta suhaillessani Suomea edestakaisin. Ovatko ruokavalioiden suunnittelijat miettineet, miten vähärasvainen broilerinrinta ja puolikas greippi kuljetetaan läppärilaukussa tuoreena ja miten se syödään Tupperware-kiposta kälyisellä parkkipaikalla.

Miksen sitten tee itselleni armeliaampia aikatauluja? Se on hyvä kysymys, eikä siihen ole hyvää vastausta. Koen olevani työyhteisölleni esimerkki. Yritän olla hyvä esimerkki. Jos hidastaisin tahtia, muutkin hidastaisivat. Jos yrittäisin vähemmän, saisimme vähemmän onnistumisen mahdollisuuksia. Älkää sanoko minulle, että hautausmaalla on paljon korvaamattomia ihmisiä ja ettei sota yhtä miestä kaipaa. Tiedän kaiken tämän. Eikä tämä mikään yhden miehen sota olekaan. Halusin vain syödä hiukan terveemmin.

tupper-con-separaciones-2

Older Entries Newer Entries