Ääripäiden välissä

No Comments

Tänään vietetään Kansallista kiusaamattomuuspäivää. Ihan kiva. Luulen kuitenkin, että siihen osallistuvat kiusatut, eivät kiusaajat.

Viikonloppuna luin jostakin naistenlehdestä – olisikohan ollut Anna – tarinoita kiusaamisesta. Säännönmukaisesti kaikki esimerkit olivat sellaisia, jossa kertojat olivat tulleet kiusatuiksi perheen taloudellisesti alemman sosiaalisen statuksen vuoksi. Jopa vuokra-asuminen kelpasi tarinoissa kiusaamisen syyksi.

Ei kiusaaminen ole lainkaan noin stereotyyppistä. Kiusatuksi voi tulla yhtä usein myös päinvastaisista syistä. Tiedän kokemuksesta, että porvareiden kakarat kelpasivat toisaalla yhtä lailla silmätikuksi. Tumma ihonväri, puhevika, koulumenestys tai kömpelyys joukkueliikunnassa ovat helppoja kohteita.

En pitänyt muita kuitenkaan kiusaajina. He toimivat vasten parempaa tietoaan. Lapset välittivät silloin ja välittävät nyt vain vanhempiensa ennakkoluuloja. Asuin lapsuuteni paikkakunnalla, jonka joukkue oli voittanut Suomen mestaruuden pesäpallossa. Itse en osunut koskaan palloon. Kentällä kaverit nauroivat minulle. Nauroin heidän mukanaan. Kotona itkin.

Ei siitä mitään erityisiä traumoja jäänyt. Olin se tummaihoinen, urheilussa kömpelö ja r-vikainen porvareiden kakara, joka oppi tuntemaan tunneskaalan molemmat päät. Ääripäät tulee tunnistaa, jotta osaa nauttia elämästään täällä keskellä.

 

Leave a Reply