Peiliin katsominen ei aina riitä

No Comments

Luonteenpiirteeni ilmiselvästi kärjistyvät vanhetessa. Tai en tiedä siitäkään. Ehkä niitä ei vain ole enää tarvetta peitellä – ei edes itseltään. Olen aina innostunut ja innostanut seurassa. Aiemmin itkin vasta, kun huoneet olivat tyhjenneet. Nyt myös liikutun muiden ollessa läsnä.

Kanadalainen näyttelijä Avan Jogia kiteyttää hienosti runossaan Mixed feelings:

My feelings are written on my face
In the peaks of my nose and the walleys of my sunken eyes
And what is written on my face is the answer

Nuorempana tarve oli nousta huipulle, tikunnokkaan. Sieltä sitä koki hallitsevansa tilannetta, mutta näin jälkikäteen on selvää, miten samalla altistui muiden kritiikille ja oman edun tavoittelulle. Laakson pohjalla oli aikaa oppia kantapään kautta, kenen sanat olivat aitoja.

En murehdi vanhenemista, mutta olen ollut kohtalaisen huolissani siitä, että kyynistyisin kohdatessani epärehellisyyttä ja itsekkyyttä. Olen pelännyt hetkeä, jolloin huomaisin muuttuneeni välinpitämättömäksi. Hetkeä, jona olisi päästänyt irti vuosien sisääni kutomista arvoista.

Enää en pelkää kyynistymistä, koska olen huomannut oppivani armahtamaan itseni sulkemalla korvat tyhjältä puheelta. Olen aina ollut hyvä kuuntelija, mutta vasta nyt ymmärrän, että muidenkin tunteet ovat luettavissa heidän kasvoiltaan. Pitäisi vain uskaltaa katsoa kohti.

 

Leave a Reply