Viimeinen luku

No Comments

Aloitan kirjan aina lopusta. En lukeakseni viimeisiä lauseita, vaan tarkistaakseni, mille sivulle kirja päättyy. Näin osaan varoa lukemasta kirjaa loppuun. Saattaa kuulostaa järjenvastaiselta ja kirjailijan työn aliarvostamiselta. Mutta minulle loppuun luettu kirja on kuin huone ilman ovia ja ikkunoita: suljettu tila, josta en voi valita reittiä ulos. Haluan rakentaa ja perustella ratkaisun omilla ehdoillani. Minulle kirjan päättämisessä on sama perussävy kuin ystävästä erotessa. Tukahdun jäähyväisistä. Mumisen erotessa heipat silmiin katsomatta.

Vietin viime viikolla Kaliforniassa. Yhtenä aamuna kävelin yksikseni pitkin hiekkarantaa, kun pysähdyin lukemaan hengenpelastajien vartiokopin seinään ruuvattua messinkilaattaa. Se oli kiinnitetty siihen 22-vuotiaana edesmenneen Forrestin muistoksi. Teksti – miten sen halusin ymmärtää – oli poikkeuksellisen kaunis. Se kertoi siitä, miten valtameren arvaamattomaan charmiin liittyi syvyyksien ikuisiksi jäävät salaisuudet. Olisinpa ymmärtänyt jättää tämänkin tarinan viimeisen luvun lukematta.

Tarina jäi kuitenkin painamaan mieltäni ja eksyin googlaamaan. Olin romantisoinut mielessäni, miten Forrest oli menehtynyt tehdessään sitä, mitä hän rakasti. Niin olivat varmasti kyltin hankkineetkin toivoneet. Faktantarkistus riisui rujosti mielestäni romantiikan viitan; näin pyytämättäni nuoren ihmisen tekemän henkilökohtaisen ratkaisun. Nostin katseeni kännykän kelmeän näytön korostamasta karkeasyisestä muistokirjoituksesta ulapalle, jossa kymmenet surffarit odottivat päivän täydellisintä aaltoa. Mä käännyin hiljaa pois, ja mietin, miten moni noista nuorista oli oman näennäisen vapautensa vankeja.

.

Leave a Reply