Vahvan ihmisen keskeinen heikkous

No Comments

Olen onnellinen. Työelämässä hommat ovat sujuneet tammikuussa yhtä hyvin kuin vapaalla. En ole aikoihin voinut näin hyvin. Tässä kirjoituksessa ei ole mitään kritiikkiä, paitsi itseä kohtaan.

Viime viikolla näin poikkeuksellisen tärkeän ystäväni vuosien tauon jälkeen. Olin uskotellut itselleni, etten ollut kaivannut häntä. Olin valehdellut itselleni. Kun taas tavattiin, sydämeltäni putosi taakka. On kaksi syytä, miksi kerron tästä: Tällä viikolla ystäväni Crisi kirjoitti siitä, miten hän sairastui vahvuuteen. Hänen rohkeutensa kosketti minua väkevästi. Tänään luin Talouselämästä Hanna Eskolan upean jutun työyhteisön psykologisesta turvallisuudesta. Sekä Crisin että Hannan kirjoituksissa välittyi näkemys siitä, miten moni meistä kantaa mukanaan ahdistavia pelolla johtamisen kokemuksia vielä vuosien jälkeen.

Olen ollut siellä. Olen joutunut joskus työskentelemään ympäristössä, jossa turvattomuuden tunteen luominen oli osa vallankäyttöä. Mielipiteitä väheksyttiin. Ja silloin kun ne jätti kertomatta, syytettiin vaikenemisesta. Minua tuntevat ihmiset tietävät, että harvoin vaikenen. Koska olen vahva.

Koska olen vahva, huudan tornien kaatuessa, ettei mitään hätää. Koska olen vahva, haluan näyttää, miten vastoinkäymiset selätetään. Asetun poikkiteloin epäreiluuden edessä. Puolustan ystäviäni kohtuuttoman kritiikin edessä. Mietin iltaisin ratkaisuja mitä moninaisempiin haasteisiin. Koska olen vahva, olen usein myös yksin. Yksin ollessani en aina jaksa hoitaa omia asioitani.

Olen siitä etuoikeutettu, että minulla on monta rakasta, lojaalia ja pyyteetöntä ystävää. Tämän yhden kanssa historiani on poikkeuksellisen pitkä. Hänen seurassaan minulla saattaa olla erityistä uskallusta olla heikko. Ei ole ehkä tarvetta olla, mutta nyt voin taas pitkästä aikaa kuulla korvissani hänen sanansa: ”Älä nyt tuollaista murehdi. Hoidetaan se juttu.” Jo pelkkä mahdollisuus helpottaa.

Leave a Reply