Happea palavalle sielulle

No Comments

Teki mieli kirjoittaa blogi, mutta iski tyhjän paperin syndrooma. Kysyin febussa vinkkejä, ja Miikka ehdotti aiheeksi kirjoittaa erilaisista intohimon lajeista. Kiehtova aihe. Vaikea aihe. En osaa tuollaisesta kirjoittaa. Mutta intohimo jäi kutkuttamaan. Mitkä ovat omat intohimoni? Saanko ohjattua niiden voiman oikeaan suuntaan. Eikö elämän tarkoitus ole jättää jälkipolville jotakin, joka tekee maailman heille paremmaksi?

Tyominäni on monta napsua kotiminääni vimmaisempi. Molemmissa rooleissani on kaksi keskeistä intohimoa. Työssä toimintaani eniten ohjaava intohimo on puolustaa itseäni hiljaisempia. Siitä harvoin saa kiitosta. Valtaansa rakastuneet eivät kuuntele hyvällä mielipiteitä, joita eivät odottaneet kuulevansa. Monesti iltavuorossa saa siivota tuulettimeen osuneen paskan. Toinen työintohimoni on yrittää kertoa monimutkaiset asiat yksinkertaisesti. Elämä on niin monimutkainen konsepti, että selkeys on poikkeuksetta positiivisesti erottava tekijä. Tämä selkeyden tavoittelu ei valitettavasti yllä suulliseen ilmaisuuni.

Kotioloissa kaksi intohimoani ovat kauneuden ja pysyvyyden tavoittelu, josta jälkimmäinen on ensimmäistä vallitsevampi. Rakastan yltiöpäisesti taidetta, musiikkia, kirjoja ja ystävien kanssa yhdessäoloa. Elämässäni on juurikin tästä syystä ennätysmäisesti kerroksellisuutta. Ensin pinoutuivat kirjat ja levyt, sitten taide. Enkä halua luopua mistään. En ystävistäni ja mikä kummallisinta: en vihamiehistäkään. Joskus vielä löydämme toisemme. Se, että olen ehdoton mielipiteissäni enkä pelkää kertoa niitä, johtaa joskus erimielisyyksiin. Osaan suuttua suurieleisesti, mutta aina lopulta lepyn. Sopua solmiessa en enää mieti kumpi oli oikeassa, kumpi väärässä.

Intohimoni on ylpeyttä ja pelottomuutta. Intohimoni on oikeudenmukaisuutta ja anteeksiantoa. Intohimoni on olla uskollinen itselleni. Ainakin tämän viimeisen lunastamisessa koen onnistuneeni kiitettävästi. Jollen olisi, liekki sisälläni olisi tukahtunut.

Leave a Reply