Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

No Comments

Minulla on ilmiömäinen muisti, mutta joskus se toimii parhaiten autettuna. Kuten juhannuspöydässä lasten kanssa, kun keskustelimme rasismista. Vanhempi poikamme kertoi, että häntä on monesti nuorempana haukuttu neekeriksi. Ja kun hän sanoi kyselijöille vastanneensa, että isänsäkin on tummaihoinen.

Keskustelu johti siihen, että naapuristossamme (joka on mostly all white panel) asui – poikien ollessa nuoria – perhe, jonka lapset olivat tummaihoisia. Poikamme pelasivat jalkapalloa, kun naapuriston pojat varastivat poikiemme pallon, juoksivat pakoon ja huusivat mennessään, että Suomi on vapaa maa. Poikamme huusivat perään, että saatanan neekerit!

Pojat kertoivat kotona välikohtauksesta ja me vanhemmat neuvoimme heitä menemään poikien luo pyytämään anteeksi ja selvittämään asian. Autettuna muistin. Näin oli tapahtunut. Juhannuksena muistiani virkistettiin meidän ja ex-naapurien lasten kohtaamisesta. Mutta mitä tapahtui vuosien jälkeen? Satunnainen kohtaaminen opiskelijabileissä. Naapuriperheen lapsi oli sanonut pojalleni vuosien jälkeen tavatessaan, että muistan sinut: Olit ensimmäinen, joka pyysi anteeksi.

Tämä postaus ei ole siksi, että olisimme muita parempia ihmisiä. Tämä postaus on siksi, koska maailma ei ole mustavalkoinen. Tämä postaus on siksi, koska on pride-viikko. Tämä postaus on siksi, koska tarvitsemme toisiamme. Tämä postaus on siksi, koska olemme tärkeitä toisillemme. Koska olemme ihmisiä toisillemme.

Leave a Reply