Tiedän mikä olen, mutten tiedä, miksi voin vielä tulla

No Comments

Olen kuullut useasti sanottavan, että olen persoonallinen ihminen. Persoonallisuus on häveliäs kiertoilmaisu erilaisuudelle. Jälkiviisaiden maailmassa rohkeus kertoa mielipiteensä ennalta on persoonallisuutta. Tasavauhtisessa juoksussa intervallit ovat persoonallisia. Harmaansävyissä sammaleenvihreä on persoonallista. Katsomossa viihtyvät pitävät lavalle uskaltautuvaa persoonallisena.

Persoonallisuuden tunnistaminen on kaikkien ihmissuhteiden perusta, sillä se tekee ihmisen käyttäytymisestä edes jossain määrin ennustettavaa. Avoin persoonallisuus tekee kantajastaan haavoittuvan. Työpaikoilla laskelmoivat esimiehet ulosmittaavat irti kaiken persoonallisista työntekijöistään. Moni pomo piiloutuu varjoihin samalla, kun heittää houkutuslinnuksi pelottoman kollegansa.

Tällaista kaikkea mietin eilen Turun kaupunginteatterin Hamletin ensi-illassa. Taisi olla itse Hamlet, joka sanoi, että tiedän mikä olen, mutten tiedä, miksi voin vielä tulla. Tämä lause suisti minut ajatuksiini. Tiedän, että tässä iässä persoonallisuus on hyvin vakiintunut. Ei minusta enää tule muuta. En edes sellaisesta haikaile. Kunhan oppisin elämään edes tällaisena. Kunpa edes hyväksyisin itseni.

Suurten persoonallisuuksien karnevaaleilla tasapainoisuus ja vähäeleisyys erottuvat huutomerkin lailla. Hamletissa lavalle vyörytettiin melkoinen kattaus toinen toistaan juonikkaampia hahmoja. Kreisibailaajien joukossa Hamletin ystävä Horatio oli raikas tuulahdus. Vai voiko hänenkään lojaalisuuteensa luottaa? Miksi temperamenttiset aina ovat epäilyksen alla? Voiko peto vaania pinnan alla?

Kuva Otto-Ville Väätäinen

Leave a Reply