Voitko sä ohjata hetken?

No Comments

Tunnekuohu tuli puun takaa. Olimme eilen ystävien kanssa Jiri Nikkisen Beatles-tribuuttikonsertissa. Tyhjänpäiväinen Beatles ei koskaan ole kuulunut soittolistoilleni. En odottanut illalta ihmeitä. Itselleni yllätykseksi vaivuin konsertissa aivan omiin maailmoihini. En muista mikä kappale tai välispiikki minussa herätti poikkeuksellisen vahvat ja optimistiselle vartalotyypilleni poikkeuksellisen synkät muistot. Se oli ehkä 70-luvun loppupuolta. Minua muutaman vuoden vanhempi pikkuserkkuni oli käymässä uuden tyttöystävänsä kanssa. Lähdettiin punaisella Ford Escortilla Yyteriin. Autossa oli pisarapeilit. Pirunkynneltä Kokemäenjoen suistoon laskeva Valtatie 11 – Tampereentie – oli juuri ylittänyt Kirkkojuopan, kun ratissa ollut pikkuserkkuni kysyi Saaren baarin kohdalla tyttöystävältään, että ohjaatko sä, kun sytytän tupakin. Sanoivatko huittislaiset tupakkaa tupakiksi? Sellainen muisto minulla on. En muista tupakkabrändiä, mutta sen muistan, että aski oli kaivettava jostakin penkkien välistä ja materiaali oli sellaista rypistyvää, jossa oli joukossa tinapaperinkaltaista. Minulla oli sininen t-paita, jossa oli valkoisia palloja. Siitä olen varma. Radio tai kasettisoitin soi – liekö sitten ollut Beatlesia – tuuli puhalsi sivuikkunoista. Kikkarahiuksinen pikkuserkkuni nauroi savupilven keskellä silmät sihrussa. Saarenluodon sittemmin jo varhain lopetettuun huoltoasemaan ja sen yhteydessä toimineeseen baariin liittyy mielessäni aivan liikaa dramatiikkaa: Ala-astelaisen luokkakaverini perheen auto-onnettomuus, jossa isän ohjaama tummanharmaa Fiat jäi rekan alle huoltoaseman pihasta lähtiessään. Kaverini äiti ja pikkusisko menehtyivät onnettomuudessa. Muutama vuosi myöhemmin, minua pari-kolme vuotta vanhempi poika räpläsi rautalangalla baarin pajatsoa ja jäi kiinni filungistaan. Suomalaiseen tapaan teini ratkaisi ongelman ampumalla itsensä haulikolla. Kerrottiin totena, että laukaisussa olisi käytetty samaa rautalankaa kuin pajatson tyhjennyksessä. Suomalainen ei voita aina. 80-luvulla meilläpäin ei ollut luontevaa seurustella yli luokkarajojen. Yläasteella luokkakaverini, paikallinen seurapiirityttö kuitenkin ihastui itseään neljä vuotta vanhempaan amis drop-outiin. Filmaattinen pari. Täältä tullaan elämä. Poika haki tytön Sillankorvan koululta autollaan ja he ajoivat joka iltapäivä viettämään yhteistä aikaa syrjemmälle – Saaren baariin. Rakkaus loppui aikanaan ja tyttö muutti uuden miehensä kanssa paikkakuntamme tunnetuimpaan yksityiskotiin. Onni jäi lyhytaikaiseksi, sillä syöpä vei hänestä voiton jo nuorena. Parhaat perhetuttumme ostivat sittemmin koko huoltoasema-alueen. Ihailin kovasti tätä räiskyvää, suurieleistä ja kaunista perhettä. Mutta ei heilläkään mikään mennyt niin kuin olisi suonut. Ehkä se on juuri ennalta-arvaamattomuus, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen. Vuosien myötä ihminen jalostuu ymmärtämään, et se mikä oli eilen itsestään selvää, ei ole sitä välttämättä tänään. Eikä se ollut eilenkään. Vähitellen sen oppii ymmärtämään. Vähitellen sitä oppii arvostamaan.

 

 

 

 

Leave a Reply