Ylpeilyä ja haaveilua

No Comments

Syksy on ollut palkitseva. Olen saanut seurata rinnalta, miten rakkaat ystävät ovat menestyneet työ- ja yrittäjäurillaan. Olen vilpittömän iloinen heidän puolestaan. En osaa ollenkaan kadehtia muiden menestystä. Menestys tuo mukanaan lieveilmiöitä, jotka veisivät minut totaaliselle epämukavuusalueelle. Olen ulospäinsuuntautunut, rohkea ja itsevarmakin, mutta kavahdan olla huomion keskipisteenä. Sain kouluaikoina paljon huomionosoituksia. Olisin nauttinut niistä enemmän, jos niistä ei olisi kerrottu kenellekään. Ajatus puheiden pitämisestä jopa läheisimmässä perhepiirissä ahdistaa. Osaan kirjoittaa hyvän puheen – ja pitää huonon. Mutta rakastan istua katsomossa, kun ystäväni puhuvat ja loistavat lavalla.

Luultavasti edellä kerrotusta johtuen olen ajautunut työhön, missä minulla on etuoikeus kirjoittaa lyriikoita muiden esittämiksi. En kirjoita koskaan mitään, mikä ei ole totta. Kuuntelen asiakkaitani ja rohkaisen heitä korostamaan omia vahvuuksiaan. Neuvon heitä usein tuomaan sanomiseen enemmän tunnetta ja yritystasollakin haluan viestintään lisää tarinallisuutta ja henkilökohtaisuutta.  Se kuinka sanotaan, ei ole tärkeämpää kuin se, mitä sanotaan. Mutta sanomisen tapa on käytännössä aina muistettavampaa kuin sisältö. Markkinoinnissa vastaanottajan puhuttelu, liikuttaminen ja koskettavuus tuovat viestiin erottuvuuden ja muistiarvon. Mutta edellisiin ei kannata ripustautua ennen kuin faktapohja on pitävä ja rehellisyys läpikäyvää.

Ja kun ihan totta puhutaan, osaan minä kadehtia. Kadehdin määrätietoisesti joidenkin ihmisten loputtomalta tuntuvia lomia;) Ja Toni Wirtasta. Jos onnistuisin työlläni antamaan yhdellekään ihmiselle yhtä paljon voimaa kuin mitä Valot pimeyksien reunoilla on minulle antanut, olisin palkintoni ansainnut. Nauttisin siitä piilossa. Mutten yksin.

Leave a Reply