Suuri karisma kestää pienet virheet

No Comments

Pori Jazz, Kirjurinluoto, perjantai 20.7.2018. Karkeasti arvioiden noin 30. kertani näillä festareilla. Ymmärrän kyllä jotakin olennaista jazz-musiikistakin, mutta nykyisin olen rehellisesti arvioiden tyypillinen viihdekäyttäjä. Siksi tämän vuoden konsertiksi valikoitui Kirvatsin kevytjatsinen perjantai. Siitäkin minulle riitti loppuillan kolmikko Aloe Blacc, Jungle ja James Blunt. 2 x funk ja 1 x mainstream radiopop.

Aloe Blaccilla oli kattaus kohdillaan. Artisti itsessään oli rennon letkeä ja inspiroivakin. Bändi virkistyi aika ajoin saksanhirvimäiseen svengiin. Mutta luotto omaan tuotantoon oli vajavainen, sillä artisti turvautui toistuvasti itseään suurempien mestareiden coverointiin. Edes hänen hittinsä I need a dollar, Elton Johnille velkaa oleva The Man tai hänen levyllä fiittaamansa Avicii-hitti Wake me up eivät pelastaneet. Miehen karisma oli puolityhjän vappupallon luokkaa. Sorry tästä.

Kuten festareilla yleensä, tilanne eskaloitui lavasiirtymän aikana. Paljon iloisia törmäyksiä ystävien kanssa ja tukeutuminen Lansonin sampanjabaariin. Sivulavan Jungle jäi taustamusiikiksi. Hyväksi sellaiseksi, sillä välillä oli pakko nostaa perse penkistä ja uskaltautua teltan ulkopuolelle. Junglen paikka olisi ollut päälavalla. Oma paikkani oli oikea: Rosé-Lanson maistui – seura oli hyvä.

Lähestyimme James Bluntin slottia ajoissa. Paikkamme ja tarjoilumme olivat loistavia. Ilta oli tumma. Kesän ensimmäinen sade vaani, mutta karttoi meitä. Ilta oli lämmin. En ollut nähnyt Bluntia koskaan ennen livenä. Nyt näin. Koin. Pieni mies, suuri karisma. Olen nykyisin fani. En ole kriitikon tapaan erittelytaitoinen ja epäkohtia etsivä. Annoin itselleni luvan heittäytyä artistin lavahohteen vietäväksi. Näin lavalla vain suuria (ja aitoja) tunteita, omaan materiaaliinsa uskomista ja karismaa. Kriitikko kiinnitti huomionsa esityksen alun tumppuun äänentoistoon ja kitaran kuulumattomuuteen. Voi olla tottakin, vaikka seisoin mikserikopin tuntumassa. En huomannut. Äänentoisto oli poikkeuksellisen nautittava. Siitä huolimatta keskityin kuuntelemaan esiintyjän sanomaa. Uskoin sitä, koska se taisi olla totta.

Konsertin loppu hipoi täydellisyyttä. Trooppisen illan taivas repesi sadevesisuihkumaiseen lempeään sateeseen. Konsertin päätti levollisine taustaprojisointeineen Bonfire hearts. Miten tuollaista hetkeä voi kritisoida.

People like us we don’t
Need that much just someone that starts
Starts the spark in our bonfire hearts

Leave a Reply