Ja he kasvoivat erilleen

No Comments

En syö sianlihaa, mutta en mitenkään paheksu heitä, jotka syövät. En ole syönyt yli 20 vuoteen. Olen asian suhteen melko ehdoton. Kerron ruokaestoistani niitä ennalta kysyville. En ole kuitenkaan koskaan ketään yrittänyt käännyttää possuvastaiseksi. Kaikki nämä vuodet olen pystynyt istumaan pöydissä, missä viereisellä tuolilla istuva syö sikaa hyvällä halulla. Hyvä, että maistuu.

Minulla ei ole kokemusta avioerosta. Hyvin todennäköisesti ei tulekaan. Olen 53 vuodessa ladannut itseni täyteen mielipiteitä ja maneereita, joiden sietäminen vaatii vaimoltani valikoivaa kuuloa, hyviä hermoja ja suurta rakkautta. Sanon ja toimin ensin, mietin sitten. En aidosti ymmärrä, että kukaan voisi mistään tekemisistäni pahoittaa mielensä. Irtopallo kaatoi maljakon, mutta katseeni on jo seuraavassa. Säröt tuovat pelkästään luonnetta.

Ollakseni tavattoman impulsiivinen olen poikkeuksellisen pitkäjänteinen. Perheen lisäksi sitoudun työkavereihini, ystäviini ja asiakkaisiini kuin nokkonen villivadelmaan. Elämme symbioosissa. Päästäkseen punaisena houkuttelevan marjan luo, makupepun on päästävä poltinkarvojeni ohi. Pitkäpunttisilla housuilla ja saappailla siitä selviää. Käyttöohjeisiini pitäisi kuulua piikikkyyteen varautuminen.

Jos vaimoni rakkaus minua kohtaan hiipuisi, maneereistani tulisi hänelle oksettavia. Mutta koska elämme symbioosissa, hän sopeutuu. Minä sopeudun. Me sopeudumme. Olin edellisessä työpaikassani 19 vuotta. Ei ollut aina helppoa. Työkaverini rakastivat minua, minkä vihaltaan pystyivät. Rakastin ja vihasin täysimääräisenä takaisin. Tunteeni heitä kohtaan eivät ole muutamassa kuukaudessa juurikaan liudentuneet. En kasvanut erilleen kollegoistani. Kasvoin erilleen yrityksen visioista ja arvopohjasta. Varmaa on, että lähteminen on aina suurempi askel yksilölle kuin yhteisölle.

Lähtöni jälkeen mielipiteeni eivät ole muuttuneet. Ei tässä iässä opi uusia temppuja, vaikka haluaisikin. Mutta kuten avioerossa, jostakin syystä tutut maneerini ja mielipiteeni ovat alkaneet ärsyttää joitakin ex-kollegojani. On kai imartelevaa, että herätän tunteita. Mutta en haluaisi herättää niitä (ainakaan negatiivisia) ihmisissä, joista yhä pidän tavattoman paljon. Emmekö me kaikki voisi kiinnittää keskinäisessä viestinnässämme enemmänkin huomiomme asioihin, joista olemme samaa mieltä?

Leave a Reply