Uhka vai mahdollisuus?

No Comments

Ajatteluaan voi uudistaa. Kun edellistä yritystä rakensi parikymmentä vuotta, viimeistään nyt jälkikäteen sitä huomaa urautuneensa. Huomaa hukanneensa fokuksen. Nyt kun on (tämä on karrikointia) palannut peltomarketista taas palvelevaan kivijalkakauppaan, joutuu päivittäin kyseenalaistamaan omia käytäntöjäänkin. Eilen saimme huippukiinnos- tavan kilpailubriiffin. Asiakkaan luona hymyilin onttoa myyntimiehen hymyä, mutta toimistolle palatessa hymy oli muuttunut ahdistukseksi ja suu pingottunut viivaksi. Nenästäni kuului pahaenteistä puhinaa. Eihän me tuollaista osata tehdä, ajattelin. Anna, Ulla ja Tero siinä katselivat aikansa kipuiluani ja kysyivät, että mikäs nyt kiristää. Kerron riittämättömyyden tunteestani. Puhelimet otettiin esiin ja kaiuttimet päälle. Puolessa tunnissa meillä oli voittava kumppanitiimi kolmelta eri mantereelta. Kiitos kollegojen. Kun on vuosia pakottanut itsensä myymään sitä, mitä hyllyssä on (vaikka joskus parasta ennen päivä olisikin ohittunut), on vaikea muuttaa mindsetiaan yli yön. Onneksi olemme joukkue, joka yhteisistä arvoistaan huolimatta ajattelee omilla aivoillaan ja uskaltaa tuoda ajatuksensa julki. Tunne on kuin pitkän talven jälkeen, kun kevät herää ja ikkunat voi vihdoin avata raikkaan ilman tulla. Yllä olevaan kirjoitukseen innoitti eilinen havahtuminen työelämässä. Mutta urautuminen on kaikkialla, missä on ihminen. Vespani oli hyytynyt kotipihaan. Ystäväni Iikka tarjoutui ihan pyytämättä kuljettamaan sen huoltoon Orikedolle, kaupungin toiselle laidalle. Eilen huoltoliikkeestä tuli viesti, että kaksipyöräinen on kunnossa. Nyt se pitäisi hakea. Ensiajatus oli, ei ilo edullisesti valmistuneesta korjauksesta, vaan – aivan oikein – hakemisen vaiva. Mutta hakeminen on myös mahdollisuus. Otanko Fölin, pummaanko kyydin vai hyötyliikunko sinne? Vaiko joku hybridi näistä? Matkaa on suuntaansa 6-7 kilometriä. Miten se voisikaan olla ongelma ihmiselle, joka kulkee kyllä työn perässä tuhat kilometriä viikossa?

Leave a Reply