Uteliaisuus ajaa ujouden edelle

No Comments

Olin lapsena ja nuorena tavattoman ujo. Huono urheilussa, hyvä koulussa. Muita satakuntalaisia astetta tummempi iho, mutta myös ehkä hivenen valoisampi mieli. Olin aikani nörtti, mutta ei minua kukaan koskaan kiusannut. Otin annettuna tosiasiana, että minut valitaan urheilujoukkueeseen viimeisenä. En myöskään häpeillyt saada kymppiä kokeesta. Tuskin sillä sen enempää rehvastelinkaan.

Vasta työurallani olen uskaltautunut parrasvaloihin. Uteliaisuus on ajanut ujouden edelle. Olen joutunut kurinalaisesti opettelemaan rohkeutta. Siitä huolimatta mietin yhä usein, onko jonkun kysymyksen esittäminen soveliasta. Mutta kysyn silti, koska tiedän, että moni miettii samaa ja jättää kysymyksen kokonaan tekemättä. Annan äänen vielä itseänikin ujommille. Ja kun kysyy, jää vähemmän epäselvää.

Ujous on myös suuri voimavara. Se antaa tilaa kuuntelemiselle, havainnoimiselle, oman sisäisen intohimon kehittämiselle. Jos työyhteisössä on sisäänpäinkääntyneitä kollegoja, se ei tarkoita sitä, etteivät he haluaisi osallistua kahvipöytäkeskusteluihin. Kynnys ensimmäiseen kysymykseen saattaa vain olla ylitsepääsemättömän korkea. Ujon on helpompi vastata kuin kysyä. Siksikin minusta on tullut kyselijä.

Olin taas kerran ollut kyselemässä, kun yksi entinen kollegani pysäytti minut toimiston keittiön ovella. Hän korosti, miten läpinäkyvää mielistelyä jutteluni on ja ettei minua oikeasti kiinnosta asiat, joista kyselen. Kävin kiertämässä talon ulkokautta. Se oli varmasti tuuli, joka nosti vedet silmiini. On samantekevää, mikä oli motiviini kysellä. Tiedän sen itse. Kysymykseni eivät olleet tärkeitä. Saamani vastaukset olivat.

 

Leave a Reply