Insentiivi ja mielensäpahoittaja

No Comments

Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Monet lukijat ja tutut tämän tietävätkin, että olen aina ollut erinomainen koululainen ja opiskelija. Kävin alakoulun 70-luvulla. Olin taatusti luokkani paras oppilas. Ainakin arvosanoilla mitattuna. Vasta kuudennella luokalla meille jaettiin ensimmäinen stipendi. Se ei tullut minulle. Sen sai tyttö, joka oli vuoden aikana eniten nostanut tasoaan. Sitä ei saanut tasainen onnistuja. Muistaakseni pääsin jotenkin asian yli, koska onhan tason nostaminenkin kannustuksen arvoista. Toisaalta muistan vieläkin opettajan sanat: ”Ymmärrät varmaan päätökseni – ja koska olet niin varakkaasta perheestä, et olisi stipendiä tarvinnutkaan.”

Olisin kyllä. Julkinen kiitos lämmittää, vaikka kaikki meistä eivät aina ehkä tverkkaakaan rahan takii.

En muista, sainko stipendiä enää myöhemminkään. Olisin sen ansainnut. Mutta en ehkä sitten tarvinnut. Kai olen elänyt sittemmin omassa ruiskukansinisessä kuplassani. En ole enää vuosiin edes odottanut mitään. Minusta on tullut antaja. Huono sellainen. En anna stipendejä, kun omakohtaisista kokemuksista tiedän, että yhden ilo on toisen mielensä- pahoitus. Yritän jakaa kiitoksia ja iloista mieltä. Ne ovat ehtymätön luonnonvara. Niitä riittää kaikille. Tai riittäisi jos riittäisi. Vaikka kiitokset eivät ole mitään vaihtokauppatavaraa, olen huomannut, että kun itse saa hyvää, sitä jaksaa jakaa eteenpäin. Mieli pahoittuneena se on vaikeampaa.

Mielensäpahoittanut Antti Litja Kansallisteatterin kuvapankista.

Leave a Reply