Värisuora

No Comments

Sain käteeni synnyinlahjaksi värisuoran. Voittavaan käteeni kuuluivat lapsuus ja nuoruus Kokemäenjoen suistossa. Vuolaasti virtaava joki oli valjastettu energian tuottoon. Se oli ollut merkittävä kuljetusväylä. Joki tarjosi vettä ja ravinteita viljavalle savimaalle, josta olikin kasvanut sotien jälkeen hyvinvoiva talousalue. Porin alue kävi 80-luvulla läpi rajuja rakennemuutoksia, kun teollistuneen kaupungin suurimmat työllistäjät yksi toisensa perään menettivät asemiaan maailmanlaajuisessa kilpailussa. Yhteiskunnan tukirakenteet kuitenkin auttoivat työnsä menettäneet pahimman yli. Poliittiset kannat olivat hyvinkin polarisoituneita, mutta silti aina mahduttiin samaan neuvottelupöytään. Erimieliset arvostivat toistensa vakaumusta. Naisten asema oli jo lapsuusvuosinani Suomessa yksi maailman parhaista. Samoin lasten varhaiskasvatus. Kouluissa sai ruokaa. En koskaan muista ketään pilkatun eri uskonnollisesta vakaumuksesta tai sen puutteesta. Suurin rajanveto teinivuosina taisi olla punkkareiden ja fiftareiden välillä. Välitunneilla huhuttiin, että kylällä olisi myös yksi diskohile, mutta muistaakseni siihen ei koskaan saatu vahvistusta. Mikään ei ollut yltäkylläistä, mutta valtaosin suhtauduimme tulevaan luottavaisesti. Nallekarkit maksoivat pennin kappale. Niitä riitti kaikille. Maauimalaan pääsi lentokentänsuoraa pyörällä. Metsistä ja mäistä ei alavassa jokilaaksossa ollut tuulensuojaksi. Aina tuuli vastaan. Korvat särkivät. En juurikaan muista korvasärkyä suurempia vastoinkäymisiä. Joskus koulukaveri kuoli liikenneonnettomuudessa. Niihinkin murheisiin suhtauduttiin satakuntalaisella tyyneydellä. Kunnan suurin työnantaja oli nahkatehdas, jonka kansainvälinen menestys loppui suurpaloon. Tuhkasta noustiin. Muutin Turkuun opiskelemaan. Olen sillä tielläni. Se on ollut hyvä tie. Olen tottunut uuteen kulttuuriin. Kulttuurierot ovat maan sisälläkin dramaattisia. Tänä viikonloppuna olen miettinyt, miten erilainen elämäni olisi luultavasti ollut, jos olisin saanut käteeni kortit, jotka olisivat oikeuttaneet minut köyhän paimentolaisen pojaksi Atlas-vuoristoon. Olisiko minulla ollut yhteiskunnan ja perheen tukea tulevaisuuteni rakentamiseen? Olisinko kokenut epäoikeudenmukaisuutta? Olisinko vain halunnut pois? Ja kun olisin päässyt, olisinko ollut enemmän eksyksissä kuin koskaan? Katsoin muutama viikko sitten upean suomalaisen dokumenttielokuvan Laulu koti-ikävästä. Siinä kerrottiin riipaisevasti juurettomuudesta. Kahden eri kulttuurin ristipaineesta, joka vaikuttivat teinistä aikamieheksi kasvaneen miehen elämässä vielä kolme vuosikymmentä myöhemmin. Moni suomalainen siirtolainen alkoholisoitui, syrjäytyi ja kriminalisoitui, vaikka he muuttivat samaan arvopohjaan perustavaan naapurimaahamme. 70-luvulla Suomesta poisvienyt siirtolaisuus on kääntynyt toiseen suuntaan. Yhteiskuntaamme on enemmän tulijoita kuin lähtijöitä. Kotimaataan ei ole helppoa jättää. Ei varsinkaan, jos uuden kotimaan yhteiskuntajärjestys, kulttuuri ja kieli osoittautuvat täysin omasta poikkeaviksi. Meillä on talvisin kellarit täynnä punajuuria, perunaa ja lanttuja. Silti haluamme pöytiimme mehukkaita ja värikkäitä appelsiineja. Jos laatikon joukossa on yksi huono hedelmä, se ei pilaa koko laatikkoa. Oli kyse sitten etelän hedelmistä tai Pohjolan juureksista.


package-box

Leave a Reply