Pelolle ei saa antaa valtaa

No Comments

Mieletön väkivalta on arkipäivää. Teharanin tai Kabulin itsemurhaiskuissa kuolee kymmeniä joka päivä. Pahaa tapahtuu jossakin, minne ei ole henkilökohtaista yhteyttä. Syyrian julma kansanmurha on muuttunut mediasodankäynniksi ja sitä seurataan kliinisesti kuin amerikkalaista draamasarjaa.

Kun pahuus saapuu lyhyen junamatkan päähän Pietariin tai arkipäiväisen risteilyn etäisyydelle Tukholmaan, kaikki muuttuu. Valtaosa meistä on kävellyt huolettomana Drottninggatanin näyteikkunoita katsellen. Yksi musta hetki poistaa muistoistamme kaikki kauniit värit.

Pelolle ei saa antaa valtaa, sanotaan. Se on yhtä huono ohje kuin että elämä kantaisi. Ei se aina kanna. Monesti pelko ottaa vallan. Kuka kertoisi, miten sen kanssa oppisi elämään?

Olen – jos en nyt aivan peloisssani – monesti hyvin huolissani miltei kaikesta. Miten lapset ja heidän tyttöystävänsä pärjäävät? Miten jo varsin iäkkäät vanhemmat? Miksei Satu jo ole kirjoittanut, että hän on turvassa? Oliko vaimollani tänään silmälääkäri? Muistinko kertoa kaiken sovitun asiakastapaamisessa? Miksi työkaverini on tänään niin poissaoleva? Tuliko tuo ääni laskutelineistä? Miksi helikopteri lensi talomme yli noin matalalta? Riittävätkö rahat? Onko tuo patti kasvanut? Onkohan huimaus normaalia?

Perheväkivallan tai satunnaisen rattijuopon uhriksi joutuminen on moninkertaisesti todennäköisempää kuin terrorismin kohtaaminen. Silti se pelottaa. Pelolle ei saa antaa valtaa, mutta se pitää ottaa todesta. Sitä ei pidä kieltää eikä vähätellä. Ei ole heikkoutta kertoa, että pelkää. Se on vahvuutta. Et ole yksin.


Drottninggatan-Ola-Ericson-ibs-header

Leave a Reply