Eyes wide shut

No Comments

Media perkaa päivätolkulla armottomia väkivallantekoja. Sosiaalipornon nimissä haastatellaan murhaajien hämmästyneitä puolituttuja: ”En olisi koskaan uskonut hänestä.” Samaan aikaan taustoitukset kertovat epäiltyjen mielenterveyshäiriöistä, vuosien päihde- ja lääkekierteestä, syrjäytyneisyydestä ja väkivaltaisesta käytöksestä. Jos edellä mainitut eivät kerro riskiprofiilista, millaisia merkkejä ihmisen pitää osoittaa, jotta hänestä olisi voinut uskoa?

Syylliseksi todettu on useimmiten itsekin uhri. Hänen syrjäytymisensä ei ole voinut jäädä huomaamatta hänen läheisiltään. Lähtökohtaisesti pahan olon hoito ei ole yhteiskunnan asia. Se on lähipiirin työ. Välittämistä ei saa ulkoistaa. Vasta silloin kun omat voimat ja keinot eivät riitä, on aika kääntyä yhteiskunnan apuun. Jotenkin minulla on sellainen olo, että sosiaalisen median solsidanmaiset paineet ovat tehneet meistä kyvyttömiä tai ainakin haluttomia kohtaamaan arjen vastamäkiä.

Elämä ei ole vain cin cin. Se on myös tarjousjauheliha, vesivahinko tai Downin syndrooma. Niissä ei ole mitään vikaa. Nekin ovat elämää.

products_photo_bv

Leave a Reply