Muistoja kunnioittaen slash vaalien

No Comments

Kasvoin Ulvilassa, josta muutin pois ylioppilaskirjoitusten jälkeen vuonna 1984. Synnyin väärään aikaan. Ilmastonmuutos ei ollut silloin vielä vauhdissa. Pelkäsin kuollakseni talven tuloa, sillä silloin liikuntatunnilla oli pakko luistella. Olin luokkamme ainoa, joka ei koskaan oppinut. Keväät olivat armottomia. Siirryttiin pesäpalloon. En osunut kertaakaan palloon. En edes tiennyt, yritänkö lyödä ohi oikealta vai vasemmalta. Ei minua koskaan kukaan kiusannut. Olin aina iloinen ja auttavainen kaveri. Hymypoika. Se minä olin. Ei minulla ollut montaa ystävää. Vesa oli ensimmäinen, mutta hän pääsi pois nuorena. Hän muutti jo ala-asteen ensimmäisillä luokilla Espooseen. Hän kertoi, että Soukassa on hyviä hampurilaisia. En tiennyt, mitä sellaiset ovat. Kavereiden kotien seinillä oli rukinlapoja ja raanuja, olohuoneen kirjahyllyssä matkamuistonukkeja ja tyhjiä viinapulloja, pihalla hiukan nyrjähtänyt sulkapalloverkko. Omassa kotona seinillä oli taidetta, lukuisat kirjahyllyt oli täytetty värijärjestykseen ladotuilla tuhansilla kirjoilla. Luin niitä ylhäältä alas, vasemmalta oikealle. Huone kerrallaan. Pihalla ei ollut sulkapallokenttää. Siellä oli samettimainen nurmikko ja täydellisesti lannoitettuja koristepensaita. Minulla oli kaunis tumma iho. Olisin vaihtanut ruskettuneet poskeni, hyvät käytöstapani ja puhevikani kavereiden rosoiseen ihoon, taitoon kiroilla ja kykyyn keulia polkupyörällä. Rinnakkaisella tarkkiksella oli liuta myöhemmin jatkuvaa lööppijulkisuutta saaneita häirikköjä. Kait he olisivat nykyisin normitarkkaavaisuushäiriöisiä, joita edes yritettäisiin tukea ja eheyttää. Yksi pojista oli kerran pyöräillyt Noormarkkuun ja murtautunut yöllä kioskiin. Hän ihmetteli, miten jäi kiinni niin nopeasti. Ei silloin mitään kameroita ollut. Murtautuja oli kirjoittanut kioskin sisään Hannu S. was here. Poliisi osasi aavistaa, kenestä Hannusta silläkin kertaa oli kyse. Hänen siskonsa oli samoihin aikoihin tarkkiksen ruokajärjestäjä. Söimme pihan perällä vetoisessa puutalossamme, jonne ruoka raahattiin peltiämpäreissä kivikoulun kellarin keittiöstä ikuisessa vastatuulessa. Näimme ikkunasta, miten Hannun sisko liukastui ämpäreineen liukkaalla pihalla ja makkarakeitto jäi kellumaan lätäkköön. Tyttö jäi istumaan jäiseen veteen sotkun keskelle. Kukaan ei nauranut. Kukaan ei auttanut. Niin se meni. Selvitäkseen tuli sulkeutua omaan kuplaansa ja odottaa poispääsyä. Tulevaisuuden odottaminen oli niin vahva tunne, että kuplaa ei olisi puhkaissut edes luoti. En tiedä, mitä luokkakavereistani on kasvanut. En edes välitä. En välitä siitä, että en välitä. Eivätpä ole hekään perään soitelleet. En olisi vastannutkaan. Kun nyt saisi tämän oman elämänsä elettyä. Kirjojen ja taulujen keskellä. Kuplassa, johon elämä on lopulta järsinyt rosoa ja reikiä. Niistä ilma pääsee sekoittumaan. Nyt kuplassa on hivenen helpompi hengittää. Hivenen.

Tämä kirjoitus, koska olin perjantaina katsomassa KOM-teatterin Pasi was here –näytelmän. Se oli perusteitani vavisuttava.

pasi_2030_press

Johannes Holopaisen Pasina kuvasi KOM-teatterille Tanja Ahola

 

Leave a Reply