Ei hänen olisi tarvinnut sanoa niin

No Comments

Vanhenemisissa ei ole mitään murehdittavaa. Niin se elämä menee. Keski-ikäistymisen voisin kyllä jättää välistä;) Se on kiusallinen välitila, jossa nuoren miehen ylpeys ei vielä taivu vanhemman ihmisen tunneskaalan julkiseen osoittamiseen.

Olin eilen lenkillä hyvän ystäväni kanssa. Hän oli ollut pidemmällä sapattivapaalla, emmekä olleet nähneet yli puoleentoista vuoteen. Keski-ikäinen länssuomalainen mies (minä) odottaa trikoosortseissaan 15 vuotta nuorempaa keskisuomalaista lenkkikaveriaan (hän) sovitussa kohtaamispaikassa huoltoaseman pihalla.

”Moiiiii”, hihkaisen minä näkemisestä iloisena, mutta neutraalina, kun hän muutaman metrin päässä hölkkää kohti minua. Hän avaa käsivartensa, hymyilee, antaa minulle roiman mieshalin ja sanoo: ”Onpa hienoa nähdä pitkästä aikaa.” Lähdemme juoksemaan vastatuuleen kohti Hirvensaloa. Aurinko paistaa. Tuulen vuoksi silmistä valuu suolaista vettä.

Mietin lenkiltä kotiin tullessani, että ei hänen olisi tarvinnut sanoa ja tehdä niin. Mutta hän sanoi. Ja hän teki. Ei se ollut häneltä pois. Kaikki oli vain ja ainoastaan lisää minulle. Miksi ja kenelle me säästelemme kauniita sanoa ja hyviä tekoja? Jokainen lyhytkin kaunis lause tai ohikiitävä lämmin kosketus on moninkertaisesti kokoaan suurempi. Miten muistaisin sen itsekin useammin?

 

Näyttökuva 2016-8-13 kello 8.25.34

Leave a Reply