Ammattitaidon arvostamisesta

No Comments

Olimme pitkästä aikaa viikonlopun Tukholmassa. Lauantaina söimme päivällistä aivan mainiossa ravintola Ekstedtissä. Valitsimme neljän ruokalajin menun. Otimme myös viinimenun. Ruokalista jätettiin pöytään, mutta viinilistaa ei. Kun pyysimme sommelieeri Maxilta listaa, hän kysyi jopa hieman kärkevästi, että emmekö luota hänen ammattitaitoonsa.

Miksi meidän pitääkin yrittää pitää aina ohjat omissa käsissämme?

En syö sianlihaa. Sianveri on suurin mahdollinen no-no. Mutta kun huippukokki on päättänyt nostaa listalleen katajanmarjoilla höystettyä, avotulella kypsytettyä sianniskaa ja veripalttua, unohdan hetkeksi sikakammoni. Vaikka palttua ei ole teelusikallista enempää, lähden sen myötä aikamatkalle Ulvilan-Kullaan peruskoulun yläasteen ruokatunnille joskus 80-luvulla.

Parin minuutin kuluttua Max tuo pöytään menun, johon hän oli käsin lisännyt tarjotut viinit. Onko nyt hyvä, hän hymyilee.

Nyt on hyvä, hymyilemme takaisin.

Olemme tehneet pitkän matkan Kokemäenjoen rantatöyrään koululta östermalmilaiseen trendiravintolaan. Matka on ollut hyvä, mutta jotakin siitä kertoo se, että edellisen kerran veripalttua syödessäni en koskaan ollut edes kuullut sommelieerista. Ja jos olisinkin, en olisi koskaan uskonut joutuvani turvautumaan hänen ammattitaitoonsa Humlegårdsgatanilla. Meillä Ulvilassa kun katujen nimet olivat tyyliä Sikatorintie, Köntinnokantie ja Puutteenkuja. Niiden varsille hartiapankilla rakennetuissa tasakattoisissa taloissa juotiin juhlapäivinä jääkaappikylmää Egri Bikavéria. 

 

banner_18861

Leave a Reply