Tuntematon tuntematon sotilas

No Comments

En ole koskaan lukenut Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta. En ole koskaan katsonut sen kumpaakaan elokuvaversiota enkä ole nähnyt sitä teatterin lavalla. En edes aio. En, vaikka minulle on kerrottu sen olevan pasifistinen teos. Jos joskus dementoidun, pelkään, että hoitokodin työntekijä työntää minut itsenäisyyspäivänä rollaattorissa tahtomattani television ääreen kun Tuntematon alkaa. Toivottavasti perheeni on silloin hereillä ja määrää minut omaan huoneeseen katsomaan vaikka Myrskylintujen tai Gossip Girlin uusintoja.

Rakastan isänmaatani. Rakastan sen kieltä, sen luontoa ja sen ihmisiä. Rakastan suomalaista alakuloa, kesän valon kaikkialle yltävää elinvoimaa, joskus kynttilänvalossa jopa talven pimeyttä. Kunnioitan isovanhempiemme uhrauksia itsenäisyytemme puolesta. En rakasta sotaa. Sodan romantisoiminen kaikissa muodoissaan ahdistaa minua. En halua ajatella suomalaisten talvi- ja jatkosodan urotekoja. Kannoimme niistä raskaan hinnan. Mutta meillä oli vastustaja, jonka kaatuneiden sotilaiden perheet itkivät yhtä lohduttomasti kuin meidän. Sotaa ei käydä yksin. Siinä ei ole koskaan voittajaa. Sodassa on aina kaksi häviäjää.

Vilpitön tahtoni on yrittää pysyä voittajien puolella. Siksi sotilas saa pysyä minulle jatkossakin tuntemattomana. En kuitenkaan paheksu ketään, jonka traditioihin Tuntematon kuuluu. Tiedän, että valtaosa suomalaisista minusta poiketen pitää joulukuusesta ja –kinkustakin. Ne ovat makuasioita. Sota ei ole.

Hyvää ja asenneneutraalia itsenäisyyspäivää!

 

Leave a Reply