Taisteluni ja Huntingtonin tauti

No Comments

80-luvun alussa järkyttävällä Ulvilan-Kullaan peruskoulun yläasteella vastakkainasettelun aika ei ollut ohi. Oli punkkarit, fiftarit ja kuulemma muutama vapaana radikaalina sinkoillut hile.

Crazy Cavan villitsi fiftarit tanssilava Valtatie 2:lla Harjavallassa. Vai oliko se sittenkin Lallintalo? Appendixin laulaja Olli Lindholm purki pahaa oloaan Friitalan peltitalolla. Se oli  aikaa, jolloin Lindholm ei vielä saarnannut. Jos olisi ollut ikää, olisi päässyt kuulemaan Lips Incin Funky Townia Porin parhaaseen diskoon St. Peterspubiin. Olin ujo poika, kuuntelin uutta musiikkia Radio Luxemburgista iltayhdeksän jälkeen.

Kaikki musiikki oli ihan ok. Nuoruuden jälkeenkään yksikään artisti ei ole mielessäni noussut muita tärkeämmäksi. Mitä nyt Portishead sopii tietynlaiseen tunnelmaan. Silta-sarjan tunnari Hollow Talk pyrkii ajamaan saman asian.

Musiikki ei eroa elokuvista. En muista yhtään minuun vaikutusta tehnyttä elokuvaa. Ihan oikeasti. Katson ylipäätään elokuvia hyvin harvoin. Revolutionary Road. Pidinkö siitä kirjana vai leffana? Sitten se ruotsalainen Tillsammans. Siinä oli joku höpsö loppukohtaus. Olikohan se Lukas Moodyssonin ohjaama? Hänen runokirjansa oli mielenkiintoista tajunnanvirtaa.

Kirjoitettu teksti sen sijaan puhuttelee minua. Koska tekstistä on riisuttu ääni ja kuva, saan rakentaa tarinan mieleisekseni. Uppoudun tekstiin monesti itseänikin pelottavan syvälle. Eikä kyse ole vain proosasta, myös lehtijuttu saattaa imeä minut mukaansa. Eilen Kuukausiliitteessä oli Anu Nousiaisen upeasti toimittama tarina perinnöllistä Huntingtonin tautia kantavasta, minulle täysin tuntemattomasta turkulaisesta Ristolaisen perheestä.

Vaikka Ristolaisten tarinaan ei ollut kirjoitettu onnellista loppua, näin siinä sellaisen.

Onkohan Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan filmatisointioikeudet myyty jollekin? Ihan sama. En katso kuitenkaan. Olen jo nähnyt sen kaiken.

 

scsy1st6

 

 

 

 

 

Leave a Reply