Viimeinen sana

No Comments

Laskin äsken tavoittaneeni tänään 22 yrityspäättäjää. Muutama näytti lähentelyilleni heti vihreää valoa, useampi vilkutti keltaista ja vain neljä näytti ehdotuksilleni kokonaan punaista. Normijakauma.

Kun otan yhteyttä, arvostan keskustelukumppanini aikaa. Menen suoraan asiaan ilman sen suurempia esileikkejä. Jos asiakas kieltäytyy tapaamisesta, en käy vänkäämään. En pyri sisään saranapuolelta. Palaan mieluummin asiaan toisella kertaa.

Tänään kuitenkin törmäsin ihmiseen, jollaisia en kuvitellut olevan enää olemassa. Isohkon vientiin suuntautuneen konepajan markkinointijohtaja halusi pyyhkiä minulla pöytäänsä. Hänessä ylimielisyys ja paskantärkeys saivat kasvot.

Ainakin minun korvissani hän tuhosi kolmella lauseella edustamansa brändin monikymmenvuotiset perinteet. Hän ei ollut mies, joka ei osannut sanoa ei. Hän heitti einsä kuin märän rätin ja hieroi sitä kaikeksi varmuudeksi huolella naamaani. Hän kuulosti tyytyväiseltä itseensä.

Maija Vilkkumaa on näyttänyt meille huonoa esimerkkiä. Hän on opettanut meitä sanomaan viimeisen sanan. Se on ei. Ei se niin ole. Sen pitäisi olla: Ei, kiitos.

 

eko_traffic_light

Leave a Reply