Vain elämää (98%), elastaania (2%)

No Comments

Minua kävi äsken jurppimaan. Elastinen valittiin eilen vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi. Onnet. En tunne miestä, mutta julkikuvan perusteella kyseessä on hieno mies. Tulen iloiseksi vain nähdessäni hänen hymynsä. Viime viikolla Voice Kidsiä katsoessani huomasin tulevani iloiseksi myös nähdessäni Elastisen liikuttuvan. Iloni liittyi kahteen asiaan: Lentäjän poika on myös yksi minulle rakkaimmista kappaleista. Mutta ennen kaikkea tulin iloiseksi siitä, että Elastinen ei ollut positiivinen tai liikuttunut. Minun silmissäni hän oli aito.

Aitous on some-positiivisessa ajassamme korvaamatonta. Edellinen yhtä väkevä hetki mieleeni nousee yli vuosikymmenen takaa tsunamin ajalta. Piispa Eero Huovinen itki tv-uutisissa. Hänen aito reaktionsa antoi ihmisille moninkertaisesti enemmän lohtua kuin tyhjät sanat. Minua jurppii Huovisenkin puolesta. Hänetkin on valittu aikanaan Suomen positiivisimmaksi ihmiseksi.

Mikä minua sitten näin positiivisessa asiassa ärsyttää? Vasta tänään minulle selvisi, että valinnan masinoiva Positiivarit ei olekaan mikään henkistyneitten yhdistys vaan raakaa businesta. Liikeyritys, joka tarrautuu hyvän henkilöbrändin rakentaneiden suomalaisten imuun. Tai sitten minua harmittaa se, etten ole itse keksinyt tätä oivallista liikeideaa. Elastinen hymyilee, minä kävelen samaan kuvaan, rajaan itseni kuvasta ja myyn kuvan Elastisen kavereille.

Toisaalta, onhan maailmassa vastuuttomampiakin liiketoimia.

Silti havaintoni pyyteettömien iuhmisten positiivisuudella tehtävästä liiketoiminnasta sai minut piikikkääksi. Ehdotan jo nyt ensi vuoden valinnaksi Anneli Aueria. Hän jos joku on positiivinen. Jos hän tietää olevansa syyllinen, vaatii todellista positiivisuutta uskoa vuosia oikeuden vapauttavaan päätökseen. Jos hän on syytön, on edellyttänyt ainutkertaista positiivisuutta pysyä järjissään kaikki karmeat epäilyt.

 

LKS+20121018+ulvilan+surmat+anneli+auer

Leave a Reply