Boys don´t cry

No Comments

Olen huono katsomaan elokuvia. Lukeminen antaa mielikuvitukselleni vapaammat siivet. Hyvä elokuva on kuitenkin väkevä elämys. Eilen katsoin ensimmäistä kertaa uskomattoman vaikuttavan Boys don´t cryn vuodelta 1999.

Minuun ei elokuvassa tehnyt suurinta vaikutusta Hilary Swankin Oscarin arvoinen pääosa. Miten jonkun silmät voivatkaan kertoa niin paljon? Ei Chloë Sevignyn pidätelty intohimo. Ei edes pätkä rakastamani The Curen nimikappaletta, jonka ajoitus ja mitoitus olivat mestarillisia.

Nebraskalaisen trailerikylän elämä ei ollut Glorian Kodin sivuilta. Mutta se oli elämää. Shit happens. Kaikki meistä eivät asu siporex-talossa meren rannalla. Kaikki meistä eivät postaa lomanalkukuvina yhteen kilahtavia skumppalaseja vasten auringonlaskua. Jotkut meistä yhä leikkaavat pakastamon yövuorossa pinaatteja ja toivovat, että 20-vuotias auto jaksaa aamulla kotiin, jossa ei puhuta kukkasin vaan nyrkein.

Elokuvassa Lanalle ja Brandonille ei ollut jaettu käteen voittokortteja. Ehkä juuri siksi heissä oli niin paljon tukahdutettua hyvyyttä ja elämännälkää. Tiedän maalaavani itsenikin nurkkaan epäillessäni siporex-asujien onnen aitoutta. Mitä me voimme tietää elämästä?

Ainakin minua samppanjan kuplat ovat alkaneet närästää.

 

 

 

 

 

Leave a Reply