Olemassaolon oikeutus

No Comments

Olen parantumaton touhupeppu. Oireyhtymäni on monitahoinen: olen kaikesta kiinnostunut, ennakkoluuloton ja ainakin lähipiirin mukaan kiusallisen energinen.

Viikko sitten päätin tutustua asfalttiin pyörän selkää lähempää. Puolet tikeistä on jo poistettu ja ruvetkin paranemaan päin. Viikko sitten maanantaina olin kipeimmilläni. Jomotti ja naama oli kuin avaruusoliolla. Jäin kotiin nuolemaan haavojani. Jaksoin levätä aamukymmeneen ennen kuin laitoin meiliä töihin, että olisiko jotain etätyöksi kelpaavaa. Oli sitä.

Tiistaina kampesin töihin ja keskiviikosta perjantaihin kiersin jo asiakaspalavereissa. Varoitin toki asiakkaita, että älkää peljästykö vinoa naamaani. Nyt tilanne alkaa normalisoitua.

Eilinen oli kuitenkin parasta. Satoi ja annoin itselleni luvan laiskotella. Se oli minulle erittäin vaikea päätös. Koen aina huonoa omaatuntoa tekemättömyydestä. Löhnäsin sohvalla ja katsoin televisiosta Ö-luokan kesäuusintoja. Mitä huomasinkaan tänään? Yhden totaalisen no brains & work –päivän jälkeen pääni ja kroppani on levännyt enemmän kuin koko edeltäneenä viikkona yhteensä.

Ehkä tässä iässä on lupa antaa itselleenkin oikeus joskus vain olla. Laiskottelu ei sada laariin samana päivänä, mutta se tuntuu itävän jo tänään. Pääni on täynnä (hyviä) ideoita. Pienenkin pysähtymisen ansiosta palasilla on ollut aikaa löytää oma paikkansa.

 PS: Muistakaa pyöräilykypärä!

 

c_ABUS000480252102.jpg_800_800

 

Leave a Reply