26

No Comments

Peloton ja kiivas luonteeni on aina tehnyt minut  jotenkin alttiiksi onnettomuuksille. Hampaat ovat muovia, huulet halki, otsa tikattu ristiin rastiin.

Nyt elämän jälkiä näkyy taas enemmän 26 tikin verran: leuka 3, kulmakarvat 6, poski 4, sääri 13. Bonusetuna vaikuttavan musta silmä molemmin puolin ja valtaviksi turvonneet huulet. En ole kaunis näky.

Eilisen pyöräonnettomuuden jälkeen olen ruma, mutta olen kuitenkin kirjoittamassa tätä. Liian suuri tilannopeus, idioottimainen oikaisuyritys viherkaistan yli, pudonneet ketjut, tyhjän polkaisu ja pomppuinen laskeutuminen sarvien yli asfaltille. Tietenkin naamalleni. Miksi aina naamalleen?

48-vuotiaana törmäys tuntuu pahemmalta kuin nuorena. Mutta on tässä jotain hyvääkin. Ystävät. Laitoin onnettomuuskuvani eilen Facebookiin, mutta suotta en ole viitsinyt avata kännykkääni. Siitä huolimatta ystävät ovat soitelleet kotinumeroomme ja vaimolleni ja toivottaneet pikaista paranemista. Se on ilahduttanut.

Pienempi ilon aihe on se, että kerrankin olen joutunut olemaan hetken aikaa paikallani. Tuskin maltan odottaa, että pääsen taas liikkeelle. Hyvin voisin lähteä huomenna töihin, mutta en ehkä tämän näköisenä. Etätyö on vaihtoehto.

 

Leave a Reply