Ruudun takaa

No Comments

Tänä keväänä ylioppilaaksi valmistuva Etelä-Tapiolan lukion abiturientti Tatu Suontausta kirjoitti yhteensä 10 laudaturia. Onnea, Tatu.

Onnea Tatu ja kaikki muut ylioppilaat ja ammattiin valmistuvat tarvitsevatkin. Tiedän, mistä puhun. Olen ollut hyvin onnekas.

Kirjoitin itse 29 vuotta sitten. Kuusi ainetta, kuusi laudaturia. Ei kai siihen aikaan saanut edes kirjoittaa enempää. Tuokin riitti minulle. Kirjoitin laudaturin saksasta. Osaan yhä auttavasti kertoa kyseisellä kielellä osoitteen turkkilaiselle taksinkuljettajalle Frankfurtin lentokentällä. Englantia ymmärrän paremmin. Vuoden 1984 laudatur-tasoni vastannee kielen tuottamiseltaan tämän päivän tasoa A tai B. Taisin tempaista pitkässä matematiikassa aikanani täydet pisteet. En edes muista, mitä on derivointi. Saati sitä, mihin sellaista tarvitaan. Ei kai sitä kerrottu. Varmaa on, etten ainakaan rohjennut kysyä.

Maailma oli hyvin erilainen aikana, jolloin minä kirjoitin. Silloin koulumenestys leimasi minunlaistani ihmisenä. En halunnut otsaani nörtin (Nörtit olivat 80-luvulla hikipinkoja. Nörtit syntyivät vasta myöhäisellä 90-luvulla) leimaa. Kamppailin siitä irti vuosia. Täysin tietoisesti vältin yliopistomaailman luentoja. Kahvilasta kuuluva nauru veti minua paljon enemmän puoleensa kuin kirjastoissa pänttääminen. Ilottomuus ei ole koskaan ollut minun kuppini kahvia.

Aidan vihreämmälle puolelle kapuaminen ei ollut kuitenkaan helppoa. Olin parikymppisenä sosiaalisesti kömpelö ja hyvin ujo. Olen sitä vieläkin, mutta olen oppinut näyttelemään. Istun kahviloissa nauramassa ja ihailen lasin takana pänttäävää nuorukaista. Hänellä on fokus. Hänestä vielä tulee jotakin.

 

keep-calm-and-get-a-laudatur

Leave a Reply