Koulukiusaaminen – tuo menneiden aikojen megatrendi

No Comments

Luin tänään paria viikkolehteä.  Kolme neljästä haastateltavasta kertoi olleensa kouluvuosinaan kiusattuja. Niin olin minäkin.

Olin ujo lapsi. Enkä ollut ollenkaan liikunnallinen. Lukuaineitteni keskiarvo oli 10, käsityö, liikunta ja musiikki liikkuivat välillä 6-7. Tuolla kattauksella ei Porin seudulla oltu luokan suosituimpia poikia. Tai ei olisi pitänyt olla. Minulla oli hyvä lapsuus ja nuoruus. Luokkatoverini pitivät minusta. He äänestivät minulle kolme hymypoikaa. Kolmas vietiin käsistäni, koska sama oppilas ei voinut saada tunnustusta kahta kertaa. En korjannut opettajaa, että pois viety oli kolmanteni. Olen yhä hyvin ylpeä kipsipatsaistani.

Koulukaverini eivät minua kiusanneet. Eivät koskaan. Päinvastoin.

Minua kiusasivat opettajat. En oppinut koskaan luistelemaan. Liikunnanopettaja pyysi minua aina näyttämään tunnin aluksi mallin takaperin luistelusta. En osannut luistella edes eteenpäin. Englannin opettajani aloitti tunnit sanomalla minulle luokan edessä, että ”lausu edes yksi sana, mutta lausu se kunnolla”. Hän pyysi toistamaan perässään sanoja ”refrigerator”, ”jewellery” ja ”particularly”. Jäädyn vieläkin noiden sanojen edessä. Tein kerran ruotsin tunnilla virheen. Opettaja huusi minulle luokan edessä kitapurje lepattaen: “Fyi fan, hur kan du vara så dum!” Kiitos samoin, ajattelin ja laskin päiviä lukion loppumiseen. Esimerkkejä riittäisi loputtomiin. Pahinta oli kuitenkin monen luokkakaverini kohtalo. He saivat maksaa esimerkiksi poliittisista mielipiteistään (tai vielä pahempaa, vanhempiensa mielipiteistä) kovan hinnan.

Lapset voivat olla julmia toisilleen. Erityistä julmuutta on, mikäli valtaansa käyttää väärin suhteen vahvempi osapuoli. Olin koulukiusattu. Kympin oppilas, jota opettajien oli kiva prässätä lisää. Ilman luokkakavereitani en olisi selvinnyt.

PS: Oli kuitenkin paljon myös erinomaisia opettajia. Elina Uitti, Helena Sohlman ja Onni Karvinen. Kiitos heille.

Leave a Reply