Kahden vaiheilla

No Comments

Minulla on tekemättömiä töitä ahdistukseen asti. Vaikka teen niitä jatkuvasti ja kohtuuttomasti virka-ajan ulkopuolellakin, pino ei tunnu madaltuvan. Syy on itsessäni. Mitä tungen sorkkani joka soppaa hämmentämään.

Kahden tulevan viikon kuluessa tulisi ehtiä tehdä ihmeitä. Pelkästään kirjoitushommia on enemmäksi kuin puoleksi ajaksi. Samaan aikaan pitäisi viimeistellä kolme isohkoa konseptia presentaatiokuntoon.  Näiden päälle tulevat juoksevat asiat, joihin uhkaa kulua kokemuksen mukaan yli puolet tehokkaasta työajasta.  Ja kun asuu Turussa, pelkkiin matkoihin pääkaupunkiseudulle kuluu parissa viikossa 20-25 tuntia. Ja koska elämä ei ole vain työtä, aikaa tulisi allokoida itsestään ja läheisistään huolehtimiselle. Molemmat ovat taas jääneet viime viikkoina huonolle hoidolle.

Etätyö on yksi ratkaisu. Olisi ideaalia pakata reppuun läppäri, juoksutossut, pari kirjaa ja ottaa muutaman päivän äkkilähtö etelän lämpöön. Aamulenkki rannalla, kirjoitustöitä parvekkeella, viiksien kasvattelua ja muutamaksi päiväksi piuhat irti arjen turruttavasta uutisvirrasta. Aivoilla olisi aikaa työskennellä myös tulevaisuuden suunnitelmien kanssa. Suurimman ruuhkan saisi puretuksi muutamassa päivässä.

Mutta olen työn sankari. Tuollainen eksoottinen etätyö olisi huikentelua. Vaikka tiedän, että saisin 3-4 päivässä purettua suman, kokisin huonoa omaatuntoa jättäessäni työkaverini ja perheeni harmaaseen Suomeen. Ja miten vastuutonta olisikaan polttaa kerosiinia ihan huvin vuoksi.

Miksen ole enää nuori? Silloin kaikki oli helppoa. Kun kovalevy alkoi opiskeluvuosina täyttyä, ostin Interrail-kortin ja vain lähdin – jonnekin. Voisin tehdä sen nytkin. Kukaan tai mikään ei minua estä. Rajoitteet ovat vain omassa päässäni. Mutta juuri siellä ne istuvat tiukimmassa. Olen ne sinne huolellisesti itse kasvattanut.

 

 

 

Leave a Reply