Viimeinen luku

No Comments

Aloitan kirjan aina lopusta. En lukeakseni viimeisiä lauseita, vaan tarkistaakseni, mille sivulle kirja päättyy. Näin osaan varoa lukemasta kirjaa loppuun. Saattaa kuulostaa järjenvastaiselta ja kirjailijan työn aliarvostamiselta. Mutta minulle loppuun luettu kirja on kuin huone ilman ovia ja ikkunoita: suljettu tila, josta en voi valita reittiä ulos. Haluan rakentaa ja perustella ratkaisun omilla ehdoillani. Minulle kirjan päättämisessä on sama perussävy kuin ystävästä erotessa. Tukahdun jäähyväisistä. Mumisen erotessa heipat silmiin katsomatta.

Vietin viime viikolla Kaliforniassa. Yhtenä aamuna kävelin yksikseni pitkin hiekkarantaa, kun pysähdyin lukemaan hengenpelastajien vartiokopin seinään ruuvattua messinkilaattaa. Se oli kiinnitetty siihen 22-vuotiaana edesmenneen Forrestin muistoksi. Teksti – miten sen halusin ymmärtää – oli poikkeuksellisen kaunis. Se kertoi siitä, miten valtameren arvaamattomaan charmiin liittyi syvyyksien ikuisiksi jäävät salaisuudet. Olisinpa ymmärtänyt jättää tämänkin tarinan viimeisen luvun lukematta.

Tarina jäi kuitenkin painamaan mieltäni ja eksyin googlaamaan. Olin romantisoinut mielessäni, miten Forrest oli menehtynyt tehdessään sitä, mitä hän rakasti. Niin olivat varmasti kyltin hankkineetkin toivoneet. Faktantarkistus riisui rujosti mielestäni romantiikan viitan; näin pyytämättäni nuoren ihmisen tekemän henkilökohtaisen ratkaisun. Nostin katseeni kännykän kelmeän näytön korostamasta karkeasyisestä muistokirjoituksesta ulapalle, jossa kymmenet surffarit odottivat päivän täydellisintä aaltoa. Mä käännyin hiljaa pois, ja mietin, miten moni noista nuorista oli oman näennäisen vapautensa vankeja.

.

Softly over

No Comments

Meillä kaikilla on luultavasti asioita, joita kaipaa alakulon keskellä: tuoksuja, makuja, tunteita, sanoja, ääniä. Lohturuokaa. Sateisten päivien melankolista musiikkia. Tuttuja, turvallisia kasvoja. Minulle nuo kasvot ovat olleet samat yli 35 vuotta. Ääni vieläkin pidempään: Se kuuluu Alison Muyetille. Se kertoo siitä, etten halua asioiden muuttuvan. En työssä enkä vapaalla.

Sanojen ja kasvojen lisäksi on hetkiä, joita rakastan. Sellainen hetki on, kun lentokoneen renkaat irtoavat maasta ja tiedän, että ne koskettavat sitä seuraavan kerran jossakin ihan muualla: Toisessa ajassa, toisessa paikassa, toisissa tuoksuissa. Toisen meren äärellä. Kirjoitan tätä reilun 13 kilometrin korkeudessa Grönlannin yllä, vaikka minun pitäisi juuri nyt olla muualla. Minun pitää olla juuri täällä.

Luin pitkän lennon kärkeen Björn Natthiko Lindebladin kirjan Saatan olla väärässä. Kelpoa ajanvietettä, mutta erityisen vahvoja tunteita self-help -henkinen elämänkerta ei minussa herättänyt. Kirjassa oli kuitenkin hetkensä, kuten kohta, missä Thaimaasta Englantiin muuttanut munkki ärsyyntyy uuden luostarinsa arjen sekavuudesta. Hän puristaa mailasta, kun mikään ei tunnu menevän hänen pelikirjansa mukaan. Silloin hänen kollegansa sanoo hänelle:

Kaaos saattaa kiusata sinua, mutta järjestys voi viedä sinulta hengen.

Alison Moyet jatkaa samaan aikaan korvanapeissani ajatusta Yazoon biisissä Softly over:

Wishing there was time enough, You tell me there´s no time but I can try.

Kaaos, ajan puute, järjestyksen tavoittelu ja yrittäminen. En osaa selittää, miksi nämä kaikki tuntuvat juuri tänään ja tässä nivoutuvan yhteen. Olen kuunnellut Softly overin ainakin tusinan kertaa – ja matkaa on vielä jäljellä. Ehkä yhteys selviää. Voin ainakin yrittää löytää sen.