Licence to chill

No Comments

Viime viikon Kauppalehti Optiossa oli hyvä artikkeli ylivireydestä.  Keho-orientoitunutta psykoterapiaa opiskellut Hanna Markuksela kertoo, että ylivireyden ensimmäinen varoitusmerkki ilmenee aamuyöstä. Kun ihminen käy ylikierroksilla, hänen luontaisesti aamuisin koholla olevat kortisoli- eli stressihormonitasonsa alkavat kohota jo yöllä – ja hän herää liian aikaisin.

Tunnistan ilmiön itsessäni.

Olen aina ollut luontaisesti varhainen herääjä. Korona-ajan tuoma stressi on ruuvannut rytmiäni vieläkin aikaisemmaksi. Olen herännyt viimeiset puolitoista vuotta töihin useimmiten jo puoli viideltä. Ja samalla, kun edellisestä pidennettyä viikonloppua pidemmästä lomasta on kaksi vuotta, ylivireyden mukanaan tuoma aamuvirkeys ei ole enää pelkkä persoonallinen luonteenpiirre vaan puolittainen addiktio.

Torstaina suuntaan lomalle. Kassiin on pakattu lenkkitossut, kuulokkeet ja muutama kirja. Tiedän, että olen lomani ansainnut, mutta silti koen syyllisyyttä siitä, että vapaata pitämällä yritän ajaa kierroksiani alemmas. Toiset kätkevät matkaansa mukaan taskumatin. Minulla piilossa on läppäri. Ei kai parin meilin lukemisesta vielä retkahda.


Photo by S Migaj on Unsplash

Vieraana omassa maassa

No Comments

Viimeiset puolitoista vuotta ovat tuntuneet siltä kuin meidät olisi pudotettu kielitaidottomana vieraaseen maahan. Elämä on pitänyt rakentaa aivan uudelle perustalle. Työn ja yksityisyyden raja on hämärtynyt, läheisyys on muuttunut etäisyydeksi. Koko vapauden käsite on pitänyt omaksua uudelleen.

Puolitoista vuotta labyrintissä, jossa mutkan takaa on paljastunut vain uusi mutka. Yritys, erehdys ja eteenpäin. Yritys, erehdys ja eteenpäin. Yritys, erehdys ja eteenpäin. Vankilasta on jollakin oudolla tapaa tullut turvapaikka. Paluu normaaliin elämään miltei pelottaa.

Vuosi sitten keväällä, kun sumu laskeutui, menetimme hetkessä puolet liikevaihdostamme. Koska se ei ollut henkilökunnan vika, ei ollut oikeutettua pakottaa heitä joustamaan. Henkilökunta on yrityksen suurin voimavara. Ryhdyimme hakemaan vimmaisesti uutta työtä, uusia mahdollisuuksia. Syksyyn mennessä kuoppa oli täytetty, mutta epävarmuus jatkui. Myös yölampun polttaminen jatkui, loma muuttuivat termiksi menneisyydestä.

Vuosi sitten keväällä, kun sumu laskeutui, menetimme hetkeksi kyvyn navigoida. Opimme uusia tapoja edetä. Nyt kun näkyvyys on palaamassa, vaarana on, ettemme enää luota entisiin hyviin käyttöliittymiin. Osaammeko enää kohdata toisiamme? Olemmeko muuttuneet vähemmän humaaneiksi? Ihminen on muuttunut, mutta mihin suuntaan.

Tunnistan itseni. Vahvuuksiani ovat avoimuus; kyky innostua ja innostaa. Ne ovat vahvuuksia, jotka eivät ole päässeet täysimääräisinä esiin digiverhon takaa. Se on turhauttanut. On tehnyt mieli sanoa ja tehdä, mutta tekemiselle on löytynyt rajallisesti foorumeita ja hetkiä. Olen voinut huonosti, koska en ole päässyt kohtaamaan ihmisiä. Ahdistus on ollut ehkä samankaltaista kuin oikeakätiseksi pakotetulla vasurilla.

En ole enää sama. En tiedä, haluaisinko edes olla. Sen tiedän, että paluu normaaliin jännittää enemmän kuin kriisin kohtaaminen. Ihminen on hyvin kimmoisa laji. Sopeudumme. Selätämme kriisit, mutta paluu arkeen vaatii enemmän. Traumaperäinen stressihäiriö ilmenee vasta kriisin jälkeen. Työpaikoilla, perheissä ja harrastuksissa tulee olla kurinalaisuutta ja ymmärrystä ottaa vastaan uusi normaali, ja ymmärtää, että kaikille paluu ei ole helppo. Toisen taivas on toisen helvetti.

Katson ulos ikkunasta. On lokakuun 15. ja kello 7:22. Aurinko on vasta nousemaisillaan sadepilvien takaa. Näen enemmän valoa kuin pimeää.