Ei kumpaakaan ilman toista

No Comments

Saman henkisten seurassa on mahtavaa voimaantua. Kun Bruce Springsteen – josta en edes erityisesti pidä – raivoaa stadionilla, onhan se vastustamatonta. Tai Simon Sinekin epistola täyteen ahdetussa messukeskuksessa. En ole lähtenyt noistakaan tyhjin käsin.

Itselläni jää kuitenkin enemmän yllättävistäkin klubikeikoista. Jesse Kaikuranta leppeänä kesäiltana merikarvialaisessa entisessä kalasavustamossa. Tai Adam Piernon brändiluento 40 kuulijalle bostonilaisessa yli-ilmastoidussa hotellikabinetissa. Priceless!

Itselleni on monesti palkitsevampaa olla yksilöllinen kala pienemmässä lammessa kuin osa parvea valtameressä. Klubikeikkojen intiimiydessä pääsee lähemmäs esiintyjää. Vaikka pienen piirin tilaisuuksissa pelkään aina kuollakseni niiden potentiaalista interaktiivisuutta. Kunhan minulta vain ei kysyttäisi mitään! Kerro mielipiteeni kyllä, kun olen siihen valmis.

Markkinointi & Mainonnan tuoreimman numeron Mitä & Mieltä -palstalla kysyttiin markkinointiviestintäihmisten suosikkimedioista. Ne olivat minulle niin eksoottisia, etten ollut yli puolesta kuullutkaan. Itse olisin vastannut Ruutu.fi, Cmore YLE, Hesari ja Kauppalehti.

Kait minulla on yhtäältä halu kokea erityisyyttä valtavirran ulkopuolella ja toisaalta tuntea yhteenkuuluvuutta. Kun Vesala tulkitsee Vain elämässä Erinin On elämä laina, annan itselleni mahdollisuuden tuntea niitä tunteita, joita me tunnemme kollektiivisesti. Kun luen Édouard Louis’n Ei enää Eddyn, elän täysin omassa maailmassani. Kumpaankaan ei pystyisi ilman toista.

Miten te kehtaatte?

No Comments

Olin 16-vuotias vuonna 1981. Silloinkin oli lämpimiä kesiä ja vähälumisia talvia. Miten lämpimiä ja miten vähälumisia, sitä en muista. Asuin Kokemäenjoen rannalla, mutta siinä ei saanut uida, koska jokeen torpattiin laimentamattomana paitsi yhdyskuntajätteet myös jättitehtaiden raskasmetallit. Kun olin 10-vuotias, Suomessa syntyi neljä merikotkanpoikasta. Viime vuonna 450. Meillä oli ala-asteen liikuntatunnit pari metriä korkeassa pommisuojassa. Kyllä. Siihen aikaa pommisuojien tarve oli aikuisten tuoreessa muistissa. Tuntien aikana katossa risteilevistä lämmitysputkista tippui päällemme aika ajoin valkoista jauhetta. Asbestia, tiedän nyt. Tein tyttöystäväni, nykyisen ihanan vaimoni, kanssa ensimmäisen ulkomaanmatkan Italiaan joskus 80-luvun puolivälissä. Lentokoneessa tupakoivien osasto oli erotettu tupakoimattomista verholla. Pohjoisella pallonpuoliskolla vallitseva tuuli käy lännestä. Lapsuudesta muistan Outokummun tehtaan pistävän rikin ja liuottimien hajun. Silloin harvoin, kun tuuli kääntyi luoteeseen, meitä tervehti Rosenlewin sellutehtaan lemu. Raha haisee, sanottiin. Raha taisi haista myös Friitalan nahkatehtaassa, jossa yksi minullekin lapsuudesta tärkeä ihminen upotti naudanvuotia myrkyllisiin kemikaaleihin olosuhteissa, joita nykyisin nähdään enää Bangladesh-dokumenteissa. Kun olin 16-vuotias, Suomea yhä jälleenrakennettiin. Työmailla sattui paljon tapaturmia. Muistan sen, koska isäni oli holhouslautakunnan puheenjohtaja ja monet vammautuneet ja invalidisoituneet vierailivat kotonamme. Rakennustyömailla ei tullut silloin jätettä, sillä ylijäämä joko poltettiin, kaivettiin maahan tai kätkettiin rakenteisiin. Tai upotettiin mereen. Se mitä kuljetettiin hyötykäyttöön, paikallinen kuorma-autoilija Hugo teki sen. Hugon lähestymisen tunnisti jo kaukaa kolinasta ja pikimustasta savusta. Kun olin 16-vuotias, napa-alueiden päällä oli nopeasti kasvava otsoniaukko. Silloin iltauutisissa puhuttiin myös happosateista, joiden torjumista pidettiin utopistisena. Elintason mukanaan tuoma saavutettu etu. Montrealissa tehtiin sopimuksia ja molemmat vitsaukset saatiin kuriin. Näitä 2000-luvulla syntyneet eivät voi muistaa. Tunsin 16-vuotiaana vanhempia, joilla ei ollut kelvollista lukutaitoa. Joka vuosi koulussa pidettiin muistotilaisuus jollekin ikätoverille. Liikenne tappoi silloin 10-20 -kertaisen määrän ihmisiä. 16-vuotiaana tunsin aikuisia, jotka olivat saaneet ensimmäiset silmälasinsa vasta alakouluikäisenä. Ja ensimmäiset saattoivat olla vahvuudeltaan +7. Lapsuus oli mennyt sumussa, mutta vanhemmilla, jos sota ei ollut heitä vienyt, oli ollut muuta mietittävää. Kun olin 16-vuotias, maailmassa alkoi levitä AIDS, joka tappoi ja eristi muusta yhteiskunnasta valtavasti nuoria ihmisiä. Enää AIDSiin ei kuole. Sen sijaan meillä on nyt vapaus juhlia terveempää ja suvaitsevaisempaa yhteiskuntaa kuin silloin, kun minä olin 16-vuotias. Nykynuorilla on rohkeus ja ylpeys muuttaa maailmaa. Kun olin 16-vuotias, maailma taisteli tuhkarokkoa vastaan. Se voitettiin. Moni nykynuorista kyseenalaistaa rokotukset. Mitä minä nykyajasta ymmärrän. Olen nyt setäihminen. Olen myös kohtalaisen ylpeä sukupolveni saavutuksista. Olemme tehneet hyvää työtä. Olemme mahdollistaneet lapsillemme paremmat lähtökohdat kuin itsellämme oli. Olemme mahdollistaneet puhtaamman, terveemmän ja suvaitsevamman maailman. Kuinka te nuoret kehtaatte arvostella meitä? Olen varttunut, mutta muistissani ei ole mitään vikaa. Olin itse tuon ikäisenä yhtä ehdoton. Teidän ikäisenänne kuuluu olla. Koska sitten? Mutta älkää kuvitelko, että emme olisi yrittänyt parastamme. Yksikään vanhempi ei halua jättää maailmaa lapsilleen huonompana kuin sen itse sai. Miten toivonkaan, että voisimme tavata, kun olette aikuisia. Nauretaan silloin yhdessä menneille, mutta ajan laimentamille vastakkainasetteluille. Nostetaan malja vielä paremmalle huomiselle. Sinne me olemme matkalla. Yhdessä. Mutta kukaan ei ole luvannut, että tie olisi suora.

Kirjoitin tämän  Manchester-by-the-Seassa. Kävin kävelyllä rannalla – paljain jaloin. Tulin Cala´s-ravintolaan syömään lounaaksi Fish & Chips. Join kaksi kylmää Hana-Stellaa. Minun on hyvä olla. Jaksan parantaa maailmaa taas huomenna. Teidän kanssanne.

Huomiotalous raapaisee vain pintaa

No Comments

Liekö urbaani legenda, mutta Jari Tervon väitetään ilmoittavan kovaan ääneen pubin ovesta sisään astuessaan, että ”olen Jari Tervo.”  Jos joku vastaa, että kyllä me se nyt tiedetään, Tervo vastaa, että ”tottakai tiedätte, koska juuri kerroin sen.”

 Jollette vielä tiedä, niin olen Juuso Enala, itseni arvostama mainosmies. Olen mielestäni ihanan sopivasti huomiohakuinen. Monesti satakuntalaisen suorasanainen, mutta suorienkin sanojeni taustalla on vilpitön mieli. Soitan vuodesta toiseen – kyllästymiseen asti – samaa levyä. Kerron pyrkimyksestä henkilökunnan hyvinvointiin. Kerron, miten työtyytyväisyys näkyy parempana palveluna, laadukkaampana työn jälkenä, rohkeampina ideoina, haluna ottaa vastaan palautetta ja nöyryytenä oppia siitä. Ja miten tämä kaikki näkyy kyvykkyytenä tehdä tiimityötä – kykynä olla enemmän yhdessä kuin yksin.

En usko, että mikään kestävä muutos lähtee yksiviivaisesta huomion hakemisesta. Paidan pois ottaminen harvoin paljastaa sisäistä kauneutta. Kestävä muutos lähtee kuitenkin aina syvältä sisimmästä. Aitoja tunteita ei tarvitse huutaa. Niiden ääreen hakeudutaan kuin nuotiopiirin lämpöön. Aitous lämmittää aina keinokuitua enemmän.

Tottakai itsekin sorrun joskus populismiin: Postaan lööppiotsikon, jonka tiedän herättävän huomiota kuulijoissani. Mutta näidenkin heittojen takana on hyvin vakiintunut arvomaailma. En lähtökohtaisesti lasauta ja sitten keksi jälkikäteen selitystä sanomisilleni. Mieluummin pyydän anteeksi. Jos totta puhutaan, usein joudun pyytämään. Vähempikin riittäisi.