Ylpeys muuttaa maailmaa

No Comments

Lapsuudenkodin arvojen ja kait geeniperimänkin vuoksi minulla on aina ollut hyvin selkeä, monesti valtavirrasta poikkeava käsitys oikeasta ja väärästä. Otan esimerkin: Televisiosta pukkaa juuri ennen joulua ihmisten omaantuntoon kairautuvia, koskettavilla tarinoilla höystettyjä hyväntekeväisyyskonsertteja. Juontaja kannustaa lahjoituksiin sanomalla, että kaikki yli 1000 euron lahjoittajat saavat nimensä ruutuun. Minun mielestäni kyse ei ole silloin hyväntekeväisyydestä vaan mainostilan ostosta.

Tällä viikolla Pride-viikko valtaa Helsingin. Kaupungin keskusta välkehtii kaikissa sateenkaaren väreissä. Ajaako mainosvalojen kampanjanomainen teippaaminen enemmän yritysten liiketoiminnan kuin LGTB-yhteisön etuja? Kumman etu ihmisoikeuksien ja tasa-arvon karnevalisoiminen ja kaupallistaminen on? Toivottavasti edes molempien.

Impulsiiviseksi ihmiseksi olen poikkeuksellisen pitkäjänteinen. En ollenkaan usko minkään asian suhteen pistemäiseen toimintaan. Saan ilokseni työskennellä ihmisten kanssa, jotka edustavat walk the talk -koulukuntaa puhtaimmillaan. Hyvää tehdään päivittäin. Ihmisiä arvostetaan päivittäin. Mielipiteitä kuunnellaan. Niitä kunnioitetaan. Kun teot tehdään arjen kohtaamisissa, niistä ei tarvitse kirjoittaa pinnaltaan koreita pamfletteja.

Sain joskus lapsena lahjaksi Rubikin kuution. Tiesin kyllä, että olisin osannut ratkaista sen ja saada kullekin sivulle vain samaa väriä. Mutta vilpittömästi en koskaan ymmärtänyt tehtävänantoa. Kuutiohan on kauneimmillaan riemunkirjavana. Aivan kuten elämä.

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

No Comments

Minulla on ilmiömäinen muisti, mutta joskus se toimii parhaiten autettuna. Kuten juhannuspöydässä lasten kanssa, kun keskustelimme rasismista. Vanhempi poikamme kertoi, että häntä on monesti nuorempana haukuttu neekeriksi. Ja kun hän sanoi kyselijöille vastanneensa, että isänsäkin on tummaihoinen.

Keskustelu johti siihen, että naapuristossamme (joka on mostly all white panel) asui – poikien ollessa nuoria – perhe, jonka lapset olivat tummaihoisia. Poikamme pelasivat jalkapalloa, kun naapuriston pojat varastivat poikiemme pallon, juoksivat pakoon ja huusivat mennessään, että Suomi on vapaa maa. Poikamme huusivat perään, että saatanan neekerit!

Pojat kertoivat kotona välikohtauksesta ja me vanhemmat neuvoimme heitä menemään poikien luo pyytämään anteeksi ja selvittämään asian. Autettuna muistin. Näin oli tapahtunut. Juhannuksena muistiani virkistettiin meidän ja ex-naapurien lasten kohtaamisesta. Mutta mitä tapahtui vuosien jälkeen? Satunnainen kohtaaminen opiskelijabileissä. Naapuriperheen lapsi oli sanonut pojalleni vuosien jälkeen tavatessaan, että muistan sinut: Olit ensimmäinen, joka pyysi anteeksi.

Tämä postaus ei ole siksi, että olisimme muita parempia ihmisiä. Tämä postaus on siksi, koska maailma ei ole mustavalkoinen. Tämä postaus on siksi, koska on pride-viikko. Tämä postaus on siksi, koska tarvitsemme toisiamme. Tämä postaus on siksi, koska olemme tärkeitä toisillemme. Koska olemme ihmisiä toisillemme.