Mahtuvatko ihmis- ja omistaja-arvo samaan yhtälöön?

No Comments

Olen enemmän värikäs kuin mustavalkoinen ihminen. Ehkä se on syy siihen, etten osaa arvostaa ihmisiä, jotka puhuvat mustan valkoiseksi. Olen hyvin yrittäjä- ja myyntihenkinen, mutta myös leimallisen lähimmäisriippuvainen. Tämä kaikki sai minut pohtimaan ihmisen arvoa työmarkkinoilla. Kun ainoastaan omistaja-arvonsa pakkomielteiseen kasvattamiseen lukittautuneen yrityksen johto tekee vääriä peliliikkeitä ja panostaa pikavoittojen toivossa vääriin strategioihin, laskun maksaa henkilökunta. YT-neuvottelut eivät näytä excelissä erityisen pahalta. 30 tai 60 ovat vain nuijankopautusta odottavia numeroita taulukossa, mutta henkilötasolla ne merkitsevät epävarmuutta toimentulosta ja vuosia rakennetun ammatti-identiteetin murenemista. Pahinta on, että hyvää työtä tehneille, mutta työnsä menettäneille ihmisille ei anneta aina edes oikeutta surra. Yhtiö vyöryttää surun päälle voimalla ilosanomaa siitä, että uunituoreessa henkilökuntatutkimuksessa työtyytyväisyys on nousussa. Mainitsematta jää, että osallistuneiden joukossa ei ollut irtisanottujen ja lomautettujen ääntä.

Mahtuvatko ihmis- ja omistaja-arvo samaan yhtälöön? Tottakai mahtuvat. Mutta ensin tulee aina ihminen. Kun ihmisiä arvostetaan ja he voivat hyvin, se vahvistaa keskinäistä luottamusta. Se puolestaan heijastuu asiakkaille ja yhteistyökumppaneille. Vain sitä kautta omistaja-arvo kasvaa kestävästi. Hitaammin, mutta varmemmin. Kauniimmin.

 

Minulla on mielipide. Onkohan se arvokas?

No Comments

Määrittelisin itseni taiteen ystäväksi. Kirjallisuus, teatteri, musiikki ja kuvataide tekevät minut onnelliseksi. Jos näistä olisi pakko valita yksi, ehkä rakkainta on kuvataide. Eilen kävin lounastunnilla taidegalleriassa. Näyttely oli erinomainen. Teoksiin tutustumista hieman hankaloitti se, että näyttelyluetteloa ei löytynyt mistään. Kun sen l0pulta kolmannella pyytämällä sain vastaanotossa työskennelleeltä henkilöltä, huomasin, että teoksissa ei ole lainkaan hintoja. Kysyin, että onko hintoja saatavilla ”tiskin alta”. Otettiin ulkolinjapuhelu esimiehelle. Hänelläkään ei ollut hintoja. Keskustelusta ymmärsin, että niitä oli kyllä pyydetty, muttei oltu saatu. Aistin myös suuren ihmetyksen, että galleriaan oli tullut asiakas ostomielessä. Voisin kuulemma tiedustella hintoja myöhemmin. Niitä ei luonnollisestikaan tarjouduttu proaktiivisesti toimittamaan potentiaaliselle ostajalle.

Tämä ei ole kritiikki. Tämä on kirjoitus hinnoittelun vaikeudesta. Ymmärrän hyvin taiteilijaa. Eilinen näyttely oli hyvin omakohtainen ja vahvoista kokemuksista syntyneitä töitä lienee mahdoton hinnoitella. Taiteilijalle rahaa tärkeämpää saattaa olla löytää töilleen hyvä koti. Itse olen etuoikeutetussa asemassa, sillä saan tehdä luovaa työtä kaupallisessa viitekehyksessä. Kaikki on myytävänä. Kaikki todellakin on myytävänä. Joskus jaan ajatuksiani myös ilmaiseksi. Idea ei lämmitä ketään pöytälaatikossa. Siksi altistan ajatuksiani viljalti muitten arvioitavaksi. Mutta pohjimmiltani elän samassa dilemmassa yllä mainitun kuvataiteilijan kanssa: Asetan ajatukseni ja ideani muiden arvosteltavaksi. Ne herättävät joissakin mielenkiintoa. Silloin minun pitää arvioida, miten arvioin hengentuotteitteni arvon ja miten hintaan vaikuttaa se, kuka niistä on kiinnostunut.

 

Edesmenneen ystäväni Markku Kososen teos Ilopyydys ei liity tapaukseen.