Tiedän mikä olen, mutten tiedä, miksi voin vielä tulla

No Comments

Olen kuullut useasti sanottavan, että olen persoonallinen ihminen. Persoonallisuus on häveliäs kiertoilmaisu erilaisuudelle. Jälkiviisaiden maailmassa rohkeus kertoa mielipiteensä ennalta on persoonallisuutta. Tasavauhtisessa juoksussa intervallit ovat persoonallisia. Harmaansävyissä sammaleenvihreä on persoonallista. Katsomossa viihtyvät pitävät lavalle uskaltautuvaa persoonallisena.

Persoonallisuuden tunnistaminen on kaikkien ihmissuhteiden perusta, sillä se tekee ihmisen käyttäytymisestä edes jossain määrin ennustettavaa. Avoin persoonallisuus tekee kantajastaan haavoittuvan. Työpaikoilla laskelmoivat esimiehet ulosmittaavat irti kaiken persoonallisista työntekijöistään. Moni pomo piiloutuu varjoihin samalla, kun heittää houkutuslinnuksi pelottoman kollegansa.

Tällaista kaikkea mietin eilen Turun kaupunginteatterin Hamletin ensi-illassa. Taisi olla itse Hamlet, joka sanoi, että tiedän mikä olen, mutten tiedä, miksi voin vielä tulla. Tämä lause suisti minut ajatuksiini. Tiedän, että tässä iässä persoonallisuus on hyvin vakiintunut. Ei minusta enää tule muuta. En edes sellaisesta haikaile. Kunhan oppisin elämään edes tällaisena. Kunpa edes hyväksyisin itseni.

Suurten persoonallisuuksien karnevaaleilla tasapainoisuus ja vähäeleisyys erottuvat huutomerkin lailla. Hamletissa lavalle vyörytettiin melkoinen kattaus toinen toistaan juonikkaampia hahmoja. Kreisibailaajien joukossa Hamletin ystävä Horatio oli raikas tuulahdus. Vai voiko hänenkään lojaalisuuteensa luottaa? Miksi temperamenttiset aina ovat epäilyksen alla? Voiko peto vaania pinnan alla?

Kuva Otto-Ville Väätäinen

Ohjausvirheen mahdollisuus

No Comments

Olen keskiverto suomalainen miesoletettu: Tutkimusten mukaan 89 prosenttia suomalaismiehistä pitää itseään vähintään yhtä hyvänä kuskina kuin muut autoilijat. Harhaisuudesta ei olisi haittaa, mikäli itsetuntemus joutuisi testiin vain suljetulla radalla. Valitettavasti me ajotaitojamme yliarvioivat sompailemme muiden ihmisten keskellä. Monet jopa muita kyydissään.

Ajelin torstaina kollegani kanssa asiakastapaamiseen kohti Helsinkiä. Ykköstie oli pahasti sohjoinen. Nopeusrajoitus oli laskettu aiheellisesti ja oli koko matkan 80 km/h. Kuten todettu, olen keskivertoa parempi autoilija. Mutta tämän lisäksi autoni on varustettu kymmenillä kuljettajaa avustavilla sensoreilla. Tästä kaikesta huolimatta varasimme matkaamme 45 minuuttia ylimääräistä aikaa. Halikon kohdalla ajelimme 77 km/h, kun ohitsemme posotti sohjoa ympärilleen lennättäen kaksi Pohjolan Liikenteen pikavuorobussia. Vauhtia oli vähintään 20 km/h yli nopeusrajoituksen.

Bussiyhtiö oli asettanut tavoitteet turhan kireälle. Aikatauluissa ei ollut varaa reagoida olosuhteisiin. Minun silmissäni liikennöitsijä vaaransi matkustajiensa turvallisuuden. Tarina on tosi, mutta kuten ehkä arvaattekin, se on myös analogia. Miten montaa yritystä johdetaan kuten bussiyhtiötä: henkilökunta houkutellaan matkalle, jossa muuttuviin olosuhteisiin ei ole halua eikä kykyä reagoida. Ohjausvirheen vuoksi bussi saattaa kääntyä kurvissa katolleen ja kuljettajaan luottaneet matkustajat lentävät kyydistä. Työmatkalaisille katteettomasti annetut lupaukset lunastaa työttömyyskassa. Epärealistiset aikataulut ja reitit määrännyt esimies jatkaa tehtävässään. Ties vaikka saisi bonuksia.

Aivan vilpittömästi luulen olevani hyvä autokuski. Siitä huolimatta seuraan tarkasti sääennusteita ja liikennetiedotteita. On helpompi olla keskivertoa parempi, kun tuntee ympäristön, olosuhteet ja itsensä. Joka kerta matkaan lähtiessäni muistutan itselleni, etten ole vastuussa vain itsestäni, vaan myös matkustajistani ja vastaantulijoista. Jos koen epävarmuutta, hyppään junaan tai muiden kyytiin. Liikenteessä ja työelämässä itsekkyys, ahnehtiminen ja turha kiire vaarantavat tavoitteeseen pääsyn.

 

Kuvan bussi ei liity tapaukseen.