Unohdinko olla parempi mies?

No Comments

Kello on puoli seitsemän aamulla. Heräsin kiitettävän levänneenä kapkaupunkilaisessa hotellissa. Tänne päästäkseni lensin 16 tuntia. Käyttämäni kerosiini on polttanut stigman omaantuntooni. Paraneeko se päästöjä kompensoivan lentomaksun maksamisella?

Lentomatkustaminen aiheuttaa maailman hiilidioksidipäästöistä 2,5 %. Sementtiteollisuus 3-4 -kertaisen määrän. Yhteen kahvikupilliseen kuluu vettä 140 litraa. Golfkenttien kasteluun käytetään päivittäin vettä kymmeniä miljardeja litroja. Kuivuudesta kärsivässä Nevadassa tai Andalusiassa jopa kolmannes makeasta vedestä kuluu viheriöiden kasteluun. Kapkaupungissa oli vuosi sitten vakava vesipula. Tilanne on nyt korjaantunut, mutta kriisi korjasi myös asenteet. Vettä säästetään yhä ja säästämisestä puhutaan. Pakko on paras motivaattori.

En juo kahvia. Jos keskiverto suomalainen juo viisi kupillista päivässä, säästän vuodessa vesivaroja yli 250.000 litraa. Puhumattakaan siitä, etten pelaa golfia. Jouluisin Suomessa myydään 1,5 miljoonaa joulukuusta, joista joka kolmas on tuontitavaraa. Mitä tuhlausta! Emme hanki kuusta. Emme ammu uudenvuoden raketteja. Muistaakseni Suomessa on parisataa lisensoitua mäkihyppääjää, joista 4-5 kiertää maailmancupia. Betonisen hyppytornin rakentaminen muutamalle harrastajalle ei ole ympäristöteko. Mäkien ja alastulorinteinen muovitus ja lumetus, lukemattomat treeni- ja kilpailumatkat, ylisuuret keinokuitupuvut… Veikkaan, että yhden suomalaisen keräämän maailmancup-pisteen hiilijalanjäljellä täysi Airbus lentää lukemattomia kertoja Helsingistä Tokioon. En hyppää mäkeä.

Ostin jouluksi viisi lahjaa ja sain kaksi. Ostamistani lahjoista neljä viidestä oli virtuaalisia. Toki teatterilahjakortin tai konserttilipun lunastaminenkin aiheuttaa päästöjä. Käytin jouluna moninkertaisen ajan pakkausmateriaalien lajitteluun ja kierrättämiseen kuin niiden avaamiseen. Muistan olla joka vuosi hiukan parempi mies. Silti mietin aamulla, pitikö sitä nyt lähteä Etelä-Afrikkaan. Piti. Emme tulleet tänne (vain) maisemien takia. Tulimme rakkaiden ihmisten takia. Kaiken arvoa ei voi mitata laskureilla. Elämästä pitää olla lupa myös nauttia.

Täydellinen joulu

No Comments

Sisustuslehtien joulujutut ovat minulle kuin tulipalot pyromaanille. Kamalan kauniita. Tiedän, että ne ovat väärin, mutta en vain pysty olemaan lukematta niitä. En tiedä, mikä minua koukuttaa tarinoissa, joissa päähenkilö aloittaa jouluvalmistelut jo kuukausia ennen juhlaa. Ovikranssien pajurungot on maalattu tänä vuonna jo ajoissa matalla kalkkimaalilla ja tytöille on hankittu kierrätysjuuttikankaiset mekot. Felix-koirakin on saanut luonnonvärisen tekoturkistorkkupeiton. Syksyn trendiväri – poltettu oranssi – on ajoissa ennen joulusesonkia poistettu metallihohtoisen viininpunan tieltä. Hillitty kiilto luo kiinnostavan kontrastin vaatimattomuutta ilmentävien luonnonmateriaalien kanssa. Joulukuusi on luonnollisesti aito ja se onkin hankittava ajoissa, sillä puistoon antavan ruokasalin nurkkaan täydellisesti sopivia nelimetriä latvakuusia ei ole helppo löytää. ”Perheen isäntä laittaakin kellon soimaan kuusikaupan alkamisaamuna jo aamuviideltä ja lähtee perheessä sukupolvia kulkeneen nahkapunoksisen termospullonsa kanssa kuusijahtiin”, naurahtaa lapsuudenkodin taloudenhoitaja Sigridin käsinkirjaileman jouluessun päälleen kietaissut kiireinen emäntä. Termospulloon on laitettu matkaevääksi luomusiideripohjaan keitettyä valkoista glögiä, joka on tänä jouluna maustettu seljalla ja veitsenkärjellisellä Madagaskarin vaniljaa. Kertakäyttötavaranpaljous ahdistaa ympäristön tilasta huolestunutta perhettä. Lahjat ovatkin tänä vuonna virtuaalisia: yhteistä aikaa ja elämyksiä perheen kesken, mutta kuusen alle on kasattu näyttävä valikoima silkkipapereihin sävy sävyyn kiedottuja lahjapaketteja, koska ne näyttävät perhepotretissa hyvältä. Pakettien rusetit ovat tänä jouluna näyttäviä ja metallisävyjen tukena on puuterimaisia materiaaleja ja aitoja havunoksia. Samassa ovikello soi ja tattaripuuroa hauduttava kiireinen emäntä ennättää avaamaan oven. Samassa taloyhtiössä asuvat kakkoskodin kesänaapurien lapset käyvät eteisessä esittämässä tänäkin vuonna ihanan joulutanssikuvaelmansa. Musiikki soitetaan suvussa yli sata vuotta kulkeneesta gramofonista. Savikiekkojen ihana rahina tuo joulun tunnelman. Esitys huipentuu lasten saamiin poskisuudelmiin ja kiitokseksi annettuihin käsintehtyihin perinteisiin piparminttusauvoihin, joita perheen emäntä aina varaa yllätysvieraiden varalta. Joulu – eikä elämä yleensäkään – ole sitä miltä se näyttää. En usko, että kukaan kirjoittaa juttuja täydellisen joulun tavoittelusta aiheuttaakseen kenellekään riittämättömyyden tunnetta tai ahdistusta. Se olisikin talven suurimman juhlan hengen vastaista. Täydellisenä jouluna jokainen meistä riittää juuri sellaisena kuin on. Minä olen täydellinen. Sinä olet. He ovat. Hyvää, täydellistä joulua!

Bossladyn herkkukoriyllätys

No Comments

Riina kutsui joukot koolle neukkariin klo 14. Presentaatio on viritetty valmiiksi ja Massukat (aka Bernard-Massard) kaadettu viinitilan omiin lahjalaseihin. Prese oli ytimekäs, muttei vähäeleinen. Runsaat, animoidut efektit varastivat huomion näytön väärältä kuvasuhteelta.

Saimme Bossladylta tehtävän: Jokaisella oli 30 minuuttia aikaa käydä kokoamassa oma 50 euron herkkukorinsa Wiklund Herkussa. Vaikka tehtävä oli selkeä yksilötehtävä, tiimiydyimme vaistomaisesti neljään ryhmään.

Tehtävä oli hieno. Jokainen ryhmä pysyi aikataulussa eikä yksikään ylittänyt budjettiaan. Mitä muuta projektinjohto-organisaatiolta voisi odottaakaan? Olin maksamassa oman tiimimme ostoksia. Syrjäsilmällä katselin kollegoitteni tavaroita. Minua hymyilytti. Olisin osannut miltei arvata heidän ostokäyttäytymisensä. He eivät ostaneet itselleen, vaan omaa herkkukoria kerätessäänkin he olivat selvästi ajatelleet muita ihmisiä. Sellaisia he ovat – työkaverini. Heillä on joulumieli sydämessään myös arjessa.

He vain yrittävät täyttää vanhempiensa toiveet

No Comments

Olen kirjoittanut joskus tuija-ilmiöstä. Itse olemme hankkineet pihamme ikivihreät 50-senttisinä taimina. Vuosien mittaan niistä on kasvanut 4-5-metrisiä jättiläisiä. Meidän tapamme on vanhanaikainen. Nykyisin havupuut tuodaan pihoihin täysikokoisina. Keskeneräisyys on näinä täydellisyyden tavoittelun aikoina häpeäksi.

Tupaantuliaiset ovat ovella. Tuijat on istutettu kaivinkoneilla ja savimaahan painuneet telaketjun jäljet on saatu peitetyksi siirtonurmella ja etelärinteen kuntalla. Mutta olohuoneesta puuttuu sohvaryhmä ja ruokapöydän tuolit. Asko ja Isku ovat no-no ja aitoihin Eames-tuoleihin ja Barcelona-sohvaan eivät rahat riitä. Hankitaan kopiot.

Kopioidaan myös naapureiden elämä. Kesällä pitää tänä vuonna mennä sinne, hiihtämään talvella tuonne. Hitto, että piti mennä ostamaan se uusi katumaasturi kakkosautoksi juuri, kun siitä tuli uusi malli 14 millimetriä virtaviivaisempine ajovaloineen ja latteine pakoputkineen. Kyllä sen kaikki huomaavat, että meidän auto on wannabe facelift -mallia.

Tällaiseen Solsidan-elämään syntynyt lapsi on moninkertaisesti enemmän väliintulon tarpeessa kuin rakastavassa, mutta vähävaraisessa perheessä elävä lähiölapsi. Kun vanhemmat ovat baila-baila St. Tropezissa, he ostavat pois eroahdistuksensa jakamalla ilman valvontaa ja rakkautta kasvaville lapsilleen avokätisiä viikkorahoja.

Helppo elämä, rikas isä ja koira.

Pintaliitäjävanhempien lasten irrallisuus ei ole vain televisiosarjojen todellisuutta. Se on totisinta totta. Ja ei, viikkorahoja ei investoida Keltaisen kirjaston romaaneihin, uusiin nappiksiin eikä akustisen kitaran kieliin. Perille halutaan nopeammin. Lukeminen ei kannata, koulut ja harrastukset lopetetaan, mutta elintasosta ja huippaavista haipeista ei tingitä. YOLO. Sekin pikakelauksella. Kunnes jonkun nauha katkeaa.

Älkäämme ihmetelkö elämänhallintansa menettäneitä lapsia. He ovat hyviä lapsia. He ovat vain etsineet vanhempiensa hyväksyntää. Heistä on tullut juuri sellaisia, millaisiksi heidät on kasvatettu.

Tämähän näyttää ihan aidolta.

Voitko sä ohjata hetken?

No Comments

Tunnekuohu tuli puun takaa. Olimme eilen ystävien kanssa Jiri Nikkisen Beatles-tribuuttikonsertissa. Tyhjänpäiväinen Beatles ei koskaan ole kuulunut soittolistoilleni. En odottanut illalta ihmeitä. Itselleni yllätykseksi vaivuin konsertissa aivan omiin maailmoihini. En muista mikä kappale tai välispiikki minussa herätti poikkeuksellisen vahvat ja optimistiselle vartalotyypilleni poikkeuksellisen synkät muistot. Se oli ehkä 70-luvun loppupuolta. Minua muutaman vuoden vanhempi pikkuserkkuni oli käymässä uuden tyttöystävänsä kanssa. Lähdettiin punaisella Ford Escortilla Yyteriin. Autossa oli pisarapeilit. Pirunkynneltä Kokemäenjoen suistoon laskeva Valtatie 11 – Tampereentie – oli juuri ylittänyt Kirkkojuopan, kun ratissa ollut pikkuserkkuni kysyi Saaren baarin kohdalla tyttöystävältään, että ohjaatko sä, kun sytytän tupakin. Sanoivatko huittislaiset tupakkaa tupakiksi? Sellainen muisto minulla on. En muista tupakkabrändiä, mutta sen muistan, että aski oli kaivettava jostakin penkkien välistä ja materiaali oli sellaista rypistyvää, jossa oli joukossa tinapaperinkaltaista. Minulla oli sininen t-paita, jossa oli valkoisia palloja. Siitä olen varma. Radio tai kasettisoitin soi – liekö sitten ollut Beatlesia – tuuli puhalsi sivuikkunoista. Kikkarahiuksinen pikkuserkkuni nauroi savupilven keskellä silmät sihrussa. Saarenluodon sittemmin jo varhain lopetettuun huoltoasemaan ja sen yhteydessä toimineeseen baariin liittyy mielessäni aivan liikaa dramatiikkaa: Ala-astelaisen luokkakaverini perheen auto-onnettomuus, jossa isän ohjaama tummanharmaa Fiat jäi rekan alle huoltoaseman pihasta lähtiessään. Kaverini äiti ja pikkusisko menehtyivät onnettomuudessa. Muutama vuosi myöhemmin, minua pari-kolme vuotta vanhempi poika räpläsi rautalangalla baarin pajatsoa ja jäi kiinni filungistaan. Suomalaiseen tapaan teini ratkaisi ongelman ampumalla itsensä haulikolla. Kerrottiin totena, että laukaisussa olisi käytetty samaa rautalankaa kuin pajatson tyhjennyksessä. Suomalainen ei voita aina. 80-luvulla meilläpäin ei ollut luontevaa seurustella yli luokkarajojen. Yläasteella luokkakaverini, paikallinen seurapiirityttö kuitenkin ihastui itseään neljä vuotta vanhempaan amis drop-outiin. Filmaattinen pari. Täältä tullaan elämä. Poika haki tytön Sillankorvan koululta autollaan ja he ajoivat joka iltapäivä viettämään yhteistä aikaa syrjemmälle – Saaren baariin. Rakkaus loppui aikanaan ja tyttö muutti uuden miehensä kanssa paikkakuntamme tunnetuimpaan yksityiskotiin. Onni jäi lyhytaikaiseksi, sillä syöpä vei hänestä voiton jo nuorena. Parhaat perhetuttumme ostivat sittemmin koko huoltoasema-alueen. Ihailin kovasti tätä räiskyvää, suurieleistä ja kaunista perhettä. Mutta ei heilläkään mikään mennyt niin kuin olisi suonut. Ehkä se on juuri ennalta-arvaamattomuus, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen. Vuosien myötä ihminen jalostuu ymmärtämään, et se mikä oli eilen itsestään selvää, ei ole sitä välttämättä tänään. Eikä se ollut eilenkään. Vähitellen sen oppii ymmärtämään. Vähitellen sitä oppii arvostamaan.