Resepti kestävän asiakassuhteen rakentamiseen

No Comments

Hyvä tulee hiljalleen. Myös asiakassuhteen rakentamisessa. Monessa organisaatiossa myynti on toiminnan ainoa ajuri ja myyntisuppilosta truutataan tulikuumalle pannulle ilman tolkkua kerättyjä liidejä. Tämä ei johda muuhun kuin alkavien asiakassuhteiden pohjaan ja myyntivastuullisten loppuun palamiseen. Asiakassuhteen luominen ei ole pikataival. Kestäviä asiakassuhteita kuullotetaan miedolla tulella pitkään ja hartaasti. Kun molemmat osapuolet jo tuntevat kumppanuuden makeuden huulillaan, suhteeseen lisätään uusia raaka-aineita. Ja jatketaan maltilla hauduttamista. Kärsivällisyys palkitaan.

Mitään suhdetta ei saa rakentaa liian yksipuoliseksi. Vaikka moni suhde maistuu ensihuumassa makealta, siihen kannattaa lisätä aina sopivassa suhteessa myös hapanta, suolaista ja karvastakin. Huolella ja toinen toistaan kuunnellen rakennetussa suhteessa on aina ripaus myös umamin taikaa. Jos poltat asiakassuhteen pohjaan jo ensi metreillä, kärventynyttä keitosta ei pelasta mikään. Tiedän mistä puhun, sillä olen ollut joskus pakotettu olemaan asiakassuhteen rakentamisessa myyntieurojen ohjaamana turhan etukenoinen. Nyt kun toimimme taas omassa yrityksessä omilla ehdoillamme ja omiin arvoihimme tukeutuen, asiakassuhteet rakennetaan aina kestävälle pohjalle.

Minulla on asiakkaita, joiden kumppani olen saanut olla yli 20 vuotta. Mikään näistä asiakassuhteista ei olisi pysynyt ehyenä ilman rohkeutta. Olen joskus isollakin riskillä tuunannut yhteystyömme reseptejä. Joskus uusi keitos on tuonut molemmista parhaat puolet esiin, joskus on palattu vanhaan ja tuttuun. Mutta luottamus on ollut niin suuri, että olemme uskaltaneet  kyseenalaistaa, yrittää uutta. Luottamusta ei koskaan synny ilman lojaalisuutta. On hienoa työskennellä työyhteisössä, jossa lojaalisuus on koko tiimiä yhdistävä arvo. Lojaalisuus on aina persoonalliseen päätöksentekoon perustuva kahdenvä- linen kokemus, mutta kun koko ryhmä toteuttaa lojaliteettia, siinä on jotakin suurta.

 

 

 

Länsirintamalla on muutoksen aika

No Comments

Olen lomaillut pari viikkoa Suomen länsirintamalla Västra Ändanissa, Pohjanlahden rannalla. Laineet liplattavat laiturin alla ja katson taivaalle. On lohdullista, mitä näen ja mitä en näe. Olen nähnyt lukemattomia kertoja merikotkan. Vuonna 1975 Suomessa kuoriutui neljä merikotkan poikasta. Petolintujen munien kuoria hapertaneet PCB- ja DDT- myrkyt kiellettiin ja nykyisin merikotkakanta on vahva. Vuosittain syntyy noin 500 poikasta. Iso kiitos WWF:lle.

Vähintään yhtä suuri onnistuminen on sinitaivaan laella. Muistamme 80- ja 90-luvulta uutiset otsonikadosta. Haitallisia UV-säteitä suodattava otsonikerros ohentui ohentumistaan vaarantaen maapallon hyvinvoinnin. Oheneminen johtui ihmisten ilmakehään päästämistä CFC-yhdisteistä, muun muassa kylmälaitteiden freonista. Vuoden 1987 Montrealin sopimuksella CFC-yhdisteiden käyttöä rajoitettiin ja nyt 30-vuoden jälkeen otsonikerros on alkanut toipua.

Suru valtaa mielen, kun katseen kääntää taivaasta sen peiliin, meren pintaan. Itämeri on henkitoreissaan. Omalla lomaseudullani tilanne on onnellinen, sillä vesi on vielä puhdasta, mutta ystävien postaukset Suomenlahdelta, Saaristomereltä ja Ruotsista ovat olleet masentavia. Sininen meremme kukkii vihreämpänä kuin koskaan. Silmiemme edessä on ympäristötuho, joka vaarantaa terveytemme ja tuhansien ihmisten elinkeinon. Itämerta ei enää pelasteta puheilla, se tehdään vain rajat ylittävillä poliittisilla päätöksillä.

Ensi huhtikuussa on eduskuntavaalit. Vaadi ehdokkaaltasi sitoutumista Itämeren pelastamiseen. Olemme pelastaneet merikotkat ja tilkinneet otsonireiän. Hallituksemme on auttanut luomaan maahamme uskomattomat 100.000 uutta työpaikkaa ja näin estänyt tuhansien ihmisten syrjäytymisen. Valtion velkaantuminen on taittunut. Tutkimusten mukaan luonto on kuitenkin suomalaisten suurin ylpeyden aihe. Emmekö pystykin yhdessä pelastamaan rakkaan Itämeremme?

Kuva Itämeren sinileväpyörteesta NASAn satelliittin kuvaamana.

 

 

Suuri karisma kestää pienet virheet

No Comments

Pori Jazz, Kirjurinluoto, perjantai 20.7.2018. Karkeasti arvioiden noin 30. kertani näillä festareilla. Ymmärrän kyllä jotakin olennaista jazz-musiikistakin, mutta nykyisin olen rehellisesti arvioiden tyypillinen viihdekäyttäjä. Siksi tämän vuoden konsertiksi valikoitui Kirvatsin kevytjatsinen perjantai. Siitäkin minulle riitti loppuillan kolmikko Aloe Blacc, Jungle ja James Blunt. 2 x funk ja 1 x mainstream radiopop.

Aloe Blaccilla oli kattaus kohdillaan. Artisti itsessään oli rennon letkeä ja inspiroivakin. Bändi virkistyi aika ajoin saksanhirvimäiseen svengiin. Mutta luotto omaan tuotantoon oli vajavainen, sillä artisti turvautui toistuvasti itseään suurempien mestareiden coverointiin. Edes hänen hittinsä I need a dollar, Elton Johnille velkaa oleva The Man tai hänen levyllä fiittaamansa Avicii-hitti Wake me up eivät pelastaneet. Miehen karisma oli puolityhjän vappupallon luokkaa. Sorry tästä.

Kuten festareilla yleensä, tilanne eskaloitui lavasiirtymän aikana. Paljon iloisia törmäyksiä ystävien kanssa ja tukeutuminen Lansonin sampanjabaariin. Sivulavan Jungle jäi taustamusiikiksi. Hyväksi sellaiseksi, sillä välillä oli pakko nostaa perse penkistä ja uskaltautua teltan ulkopuolelle. Junglen paikka olisi ollut päälavalla. Oma paikkani oli oikea: Rosé-Lanson maistui – seura oli hyvä.

Lähestyimme James Bluntin slottia ajoissa. Paikkamme ja tarjoilumme olivat loistavia. Ilta oli tumma. Kesän ensimmäinen sade vaani, mutta karttoi meitä. Ilta oli lämmin. En ollut nähnyt Bluntia koskaan ennen livenä. Nyt näin. Koin. Pieni mies, suuri karisma. Olen nykyisin fani. En ole kriitikon tapaan erittelytaitoinen ja epäkohtia etsivä. Annoin itselleni luvan heittäytyä artistin lavahohteen vietäväksi. Näin lavalla vain suuria (ja aitoja) tunteita, omaan materiaaliinsa uskomista ja karismaa. Kriitikko kiinnitti huomionsa esityksen alun tumppuun äänentoistoon ja kitaran kuulumattomuuteen. Voi olla tottakin, vaikka seisoin mikserikopin tuntumassa. En huomannut. Äänentoisto oli poikkeuksellisen nautittava. Siitä huolimatta keskityin kuuntelemaan esiintyjän sanomaa. Uskoin sitä, koska se taisi olla totta.

Konsertin loppu hipoi täydellisyyttä. Trooppisen illan taivas repesi sadevesisuihkumaiseen lempeään sateeseen. Konsertin päätti levollisine taustaprojisointeineen Bonfire hearts. Miten tuollaista hetkeä voi kritisoida.

People like us we don’t
Need that much just someone that starts
Starts the spark in our bonfire hearts