Kontrastit ja valöörit

No Comments

Talvipäivä on seisahtanut jo viikko sitten. Perimätiedon mukaan olemme menossa valoa kohden. Käytännössä sitä ei huomaa. Siihen ei jaksa tänäkään ”talvena” uskoa. Lounais-Suomen päälle parkkeerannut matalapaine on syössyt päällemme vettä neljä kuukautta putkeen. Pimeys on kaikkialla. Se on integroitunut kollektiiviseksi mielentilaksemme.

Miksi suomalaiset pukeutuvat vuoden synkimpänä aikana mustaan? Teen monesti niin itsekin. Miksi himmennän valaisimet? Suurimman osan valaisimista sammutan kokonaan. Tätäkin kirjoitan niin hämärässä, että läppärin taustavalo on niin alhaalla kuin mahdollista. Ikkunalaudalla tummaa ikkunaa vasten palaa kynttilä. Yksi kynttilä.

Kirkkaus olisi pimeydessä riitasointuinen huutomerkki. Uskon, että kyseessä on halumme tasapainoon ympäristömme kanssa. Jouluna kirkot täyttyvät mollisia joululauluja laahaavasti veisaavista suomalaisista. Kesällä sama duuriin virittäytynyt kansamme hymyilee Ruisrockin niittylavalla kilpaa auringon kanssa. Molempi parempi.

Olen tullut siihen päätelmään, että kaikista maailman kansoista suomalaisilla on paras kontrastien ja valöörien taju. Mihin tätä maailmaluokan taitoa voi käyttää? Sitä en tiedä.

Kotini on jouluni

No Comments

Jouluna on useampia syitä jäädä kuin lähteä. Joulun väreihin, valoihin ja tuoksuihin viritettynä tuttukin ympäristö vie mielen kauas. Kotini on jouluni.

Makoilen olohuoneemme parhaat päivänsä nähneellä sohvalla. Näen vain kaikkea kaunista. Näen kaiken, minkä olen nähnyt tuhansina myöhäisinä iltapäivinä ennenkin. Mutta jouluna kaikessa on jotakin taianomaista. Jotakin, mitä paraskaan Instagram-filtteri ei pysty luomaan. Tunnelmaa luovat himmennetyt valot ja lukuisat kynttilät. Valojen ja varjojen symbioosi. Joulun mausteiset tuoksut: tähtianis, eukalyptus, neilikka. Burgundinpunaisina hehkuvat kukat ja niitä sitovat kultanauhat. Tuttuakin tutummat joululaulut päivitettyinä sovituksina ja Jussi Björlingin O Helga Natt. Arkena lohduttomana näyttäytyvä ulkomaailman pimeyskin näyttää jouluna kodin turvasta katsoen kutsuvalta.

En ole koskaan tarrautunut traditioihin. Poikkeus vahvistaa säännön. Joululla on sydä- messäni erityisasema. Tätä kirjoittaessani muistin käydä ripustamassa mistelin keittiön ovenkarmiin. Siinä sen on ollut niin kauan kuin olemme täällä asuneet. Tulkoon joulu!

 

Mieluummin ruudulta kuin livenä

No Comments

Yritin armahtaa itseäni. Päätin käydä joulun ruokaostoksilla jo tänään töiden jälkeen. Vähemmän ruuhkaa kuin perjantaina, ajattelin. Aatonaatto lauantaina kuluu Satakunnassa vanhempia tapaamassa. Ostosten kerääminen menikin sujuvasti. Myymäläkierron mukaan neljälle lapulle jaettu ostoslista ja yliviivauskynä. Toimii. Vihannesosastolla ja maitohyllyllä tosin pientä tönimistä.

Ongelmat alkoivat kassalla. Olin kaupassa yksin. Tavaraa oli kärry kukkurallaan. Nostelin ostokset hihnalle. Yritin olla hyvä asiakas ja asetin tavarat kassahihnalle lajiteltuina ja jonossa. Kun olin saanut kärryn tyhjäksi, rahastetut tuotteet alkoivat pakkautua hihnan toiseen päähän. Kun olin maksupäätteellä, seitsemän kassillista jouluruokaa oli pakkaamattomana hihnan loppupäässä.

Yritin lajitella maitotuotteet yhteen, vihannekset toiseen ja pakasteet kolmanteen kassiin. Yritykseksi jäi. Superkassahenkilö löi tiskiin uusia ennätyksiä. Olin saanut pari kassia kärryyn, kun lokerooni alkoi pukata seuraavien asiakkaiden ostoksia. En päässyt alta pois. Joulusta stressaantuneet kanssa-asiakkaat huokailivat. Aloin survoa ostoksia kasseihin randomisti. Rahkapurkin kansi repesi ja sisältö levisi viikunahillo- ja mätipurkkien päälle. Siivoan sitten kotona.

Selvisin lopulta autoon. Siellä nauratti. Ostoskaaos oli simulaatio nykyajan työpäivästä. Uutta tietoa tunkee putkeen enemmän kuin sitä ehtii mitenkään prosessoida. Tähän voi todeta vain kuten Marjo Matikainen ennen olympiastarttia, kun häneltä kyseltiin kisan tavoitetta: ”Teen parhaani ja katsotaan, mihin se riittää.” Mitä tässä muutakaan voi? Ymmärrän kyllä Prisman kassahihnalähetyksen suosion. Onhan ostosten virtaa mukavampaa katsoa ruudulta kuin livenä. Elämä on laiffii.

 

Kelpaat kelle vaan, paitsi itsellesi.

No Comments

Takana on erityisen haastava syksy työrintamalla. Töitä on ollut paljon ja olemme menestyneet hyvin niin tiimi- kuin yksilötasolla. Ehkä joskus nuorempana ajattelin, että työtä ei voi olla koskaan liikaa. Ikä muuttaa ajattelutavan. Liika on liikaa. Omalla kohdalla liika ei tarkoita niinkään määrää vaan laatua. Kuormittavuus syntyy omien työroolien ristiriitaisuudesta.

Totuttuun tapaan kirjoitan ehkä itsestäni, mutta uskon, että ainakin luovalla alalla kuka tahansa esimiesasemassa työskentelevä pystyy allekirjoittamaan ajatukseni. Peterin periaatteen mukaisesti olen noussut organisaatiossa pätemättömyyteni tasolle. Kirjoittajasta ja mainonnan suunnittelijasta on tullut kauppakello kaulassaan Suomea kiertävä myyntiedustaja.

Kauppa käykin hyvin, kiitos kysymästä. Työssäni yritän luoda luottamusta ja ratkaista asiakkaiden haasteita. Onneksi apunani on 180 osaavaa ja motivoitunutta kollegaa. He tekevät hyvää työtä. Silti joku mättää. Minä mätän. En tyydy vähään. Olen kroonisesti tyytymätön tekemiimme töihin. Eikä se todellakaan johdu kollegoitteni työpanoksesta. En osaa olla tyytyväinen omaan tekemiseeni.

Tiedän, että aina ei voi onnistua. Sallin epäonnistumiset muilta. Usein jopa kannustan riskinottoon. Omalta osaltani en siedä virheitä. Pelkään, että jos minä teen virheen, se tekee arvottomaksi myös muiden tekemän hyvän työn. Yritän seurata työkavereitteni jaksamista. Kuulen kysyväni usein: ”Kui sää voit?” Luulen tarkoittavani sitä. En kysy sitä kuitenkaan juurikaan itseltäni.

Joskus tunnen itseni yksinäiseksi kymmenien ihmisten keskellä. Katselen, kuuntelen, vastailen, ratkon ja yritän auttaa. Harvoin kukaan kysyy minulta, miten voin. Ja turha kysyäkään. Toimenkuvaani kuuluu voida ihan hyvin. Minä voinkin ihan hyvin, kunhan he voivat hyvin. Hyvä johtaja asettaa yhteisen hyvän omien etujensa edelle. Enkä nyt puhu itsestäni. Puhun hyvistä johtajista.