Miksi jonkun toisen aika on arvokkaampaa?

No Comments

Heräsin tänään lauantaina kuudelta tekemään töitä. Kello ei soinut. Kunhan heräsin. Virkku kun olen. Tein kolme ja puoli tuntia töitä, vaikka kollegani eilen lähtiessäni painokkaasti korosti, että hän tekee. Hähhää! Tein tuhmaa ja ehdin ennen häntä.

Turha silti kehua minua marttyyriksi. Marttyyri on ihminen, joka kärsii vakaumuksensa puolesta. Minä en kärsinyt. Työkaverin auttaminen toi minulle silkkaa ja puhdasta iloa. Ja vaikka vastavuoroisuus ei saa olla auttamisen draiveri, tiedän saavani palveluksen takaisin.

Olisiko työkaverin auttaminen ollut (vieläkin;) ylevämpää, jos olisin jättänyt kertomatta siitä? Kyllä varmaan. Riippuu, minkä väristen linssien läpi asiaa katsoo. Tai mihin suun- taan katsoo. Älkää katsoko minuun. Katsokaa kollegaani, jota ette tunne. Minä tunnen. Se, että yritän auttaa häntä, kun muutenkin herään aikaisin, ei ole minulta pois. Mutta se voi olla merkittävästi lisää hänelle. Hänkin on kiintiönsä tehnyt. Se, että yritin auttaa, ei ole huomiohakuisuuttani. Miksi nykyään niin usein tulkitaan, että apu ei voi olla pyyteetöntä? Apua saa antaa ja ottaa vastaa ilman huonoa omaatuntoa. Joskus on hyvä pysähtyä miet- timään, voisiko olla avuksi. Useammin olisi hyvä rohkaistua ja myös pyytää apua. Niin usein saa sitä, mitä tilaa. Ja kyllä, tuon edellisenkin lauseen voi tulkita myös positiivisesti.

Photo by Andrew Rich / Getty Images

Pehmeät tavoitteet

No Comments

Työviikot ovat kiusallisen aikataulutettuja. Palavereja eri kaupungeissa, siirtymisiä, deadlineja. Tilaa hengähtää ja levitellä siipiä on kiusallisen vähän. Me luterilaiseen ajatteluun lapsesta kasvatetut todellakin ymmärrämme tehokkuuden päälle. Meille on kunnia-asia palvella lähimmäisiä ja yhteiskuntaa arkisella työllään. Saamme aikataulujen ja sääntöjen noudattamisesta outoa nautintoa.

Työviikot vaativat palautumista. Onneksi viikonloppuna on toisin. Eilen siivosin autotallin, puhaltelin pihalla lehtiä, laitoin kausivaloja, kävin kaupassa, salilla, vuokrasin Filmtownista VHS:n, tilasin pizzat. Samaan aikaan kodinhoitohuoneessa oli täysi rähinä. Pyykkiä pestiin, kuivausrummutettiin ja mankeloitiin. Astianpesukone teki nöyrää työtään keittiössä. Onneksi nykylaitteissa on kello, joka kertoo ohjelman jäljellä olevan ajan.

Minulla ei ollut aikatauluja, koska oli vapaapäivä. Minulla ei olisi pitänyt olla aikatauluja. Silti aloitin autotallin järjestämisen ennakkosuunnitelmien mukaisesti tasan kello 10. Valmista piti olla 11:30. Lehtiin allokoin 45 minuuttia, valojen asennukseen toiset 45. Videovuokraamo, sali, kauppa, pizza – juuri tässä järjestyksessä – oli kahden tunnin ja viidentoista minuutin slotti. Elokuvan katsoisimme saunan jälkeen kello 18 alkaen. Katsoin ennakolta, että se kestäisi tunnin ja 51 minuuttia. Kaikki meni nappiin.

Seepra ei pääse raidoistaan. Excelismi ja tehokkuusajattelu ovat tatuoituneet sisimpäämme. Kiihkeä työelämä ja alati kasvavat tavoitteet valmentavat meidät ylikuntoon. Korkeammalle, nopeammin, voimakkaammin. Entä inhimillisemmin? Kuuntelevammin? Empaattisemmin? Joskus tavoitteet voivat olla myös pehmeämpiä, vaikka niitä onkin vaikeampi sovittaa exceliin. Valinta on meidän.

 

 

Paraskaan myyjä ei ole one-man band

No Comments

Tapaan mielelläni asiakkaita. Tapaan mielelläni myös uusia asiakkaita. Kun haluan tavata jonkun, ehdotan tapaamista. Nykäisen hihasta seminaarissa, huutelen illallisella naapuripöytään, kommentoin somessa, kirjoitan meilin, joskus kirjepostinkin. Olin opiskeluvuosina puhelinmyyjä, mutta telemarkkinoinnistakaan ei ole jäänyt minulle traumaa.

Olen one-man band. En tarvitse muita tekemään töitäni.

Olen one-man band. Tarvitsen jatkuvasti kollegoitteni ja ystävieni tukea.

Perjantaina menestyvä kasvuyrittäjä huuteli LinkedInissä markkinointiviestintäkumppa- nin perään. En nähnyt kyseistä postausta. Miten olisin voinutkaan. Somevirrassa hyvän liidin löytäminen on sattumankauppaa. Kollegani oli kuitenkin hereillä. Hän kertoi postauksesta ja syötti suoraan lapaani. Otin yhteyttä jo viikonloppuna. Maanantaina sovimme puhelinpalaverin. Se oli tänään. Jo puhelun alussa kuulin ilokseni, että samassa viestiketjussa asiakkaamme oli jo suositellut meitä hänelle. Keskustelu sujui hyvin: referenssimme ja toimintatapamme vakuuttivat. Ensimmäinen workshop on sovittu joulukuun alkuun.

Jos tällä on jokin opetus, se on se, että yksin et ole mitään. Ja, että nopea reagointi on parempi kuin hidas. Ja, että tee se itse. Vain siten saat kaiken palautteen ja opin suodattamattomana itsellesi.

Insentiivi ja mielensäpahoittaja

No Comments

Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Monet lukijat ja tutut tämän tietävätkin, että olen aina ollut erinomainen koululainen ja opiskelija. Kävin alakoulun 70-luvulla. Olin taatusti luokkani paras oppilas. Ainakin arvosanoilla mitattuna. Vasta kuudennella luokalla meille jaettiin ensimmäinen stipendi. Se ei tullut minulle. Sen sai tyttö, joka oli vuoden aikana eniten nostanut tasoaan. Sitä ei saanut tasainen onnistuja. Muistaakseni pääsin jotenkin asian yli, koska onhan tason nostaminenkin kannustuksen arvoista. Toisaalta muistan vieläkin opettajan sanat: ”Ymmärrät varmaan päätökseni – ja koska olet niin varakkaasta perheestä, et olisi stipendiä tarvinnutkaan.”

Olisin kyllä. Julkinen kiitos lämmittää, vaikka kaikki meistä eivät aina ehkä tverkkaakaan rahan takii.

En muista, sainko stipendiä enää myöhemminkään. Olisin sen ansainnut. Mutta en ehkä sitten tarvinnut. Kai olen elänyt sittemmin omassa ruiskukansinisessä kuplassani. En ole enää vuosiin edes odottanut mitään. Minusta on tullut antaja. Huono sellainen. En anna stipendejä, kun omakohtaisista kokemuksista tiedän, että yhden ilo on toisen mielensä- pahoitus. Yritän jakaa kiitoksia ja iloista mieltä. Ne ovat ehtymätön luonnonvara. Niitä riittää kaikille. Tai riittäisi jos riittäisi. Vaikka kiitokset eivät ole mitään vaihtokauppatavaraa, olen huomannut, että kun itse saa hyvää, sitä jaksaa jakaa eteenpäin. Mieli pahoittuneena se on vaikeampaa.

Mielensäpahoittanut Antti Litja Kansallisteatterin kuvapankista.

Hetken vielä tämä puoli maailmaa

No Comments

En osaa kadehtia heidän vaurauttaan. En heidän lahjakkuuttaan. En kauneuttaan. En edes nuoruuttaan. Sanni, Robin, Ana Tude. Mitä heitä nyt on. Nuoria, kauniita ja rohkeita. Rohkeita. Kadehdin heidän rohkeuttaan. He ovat kivunneet elämänsä rollercoasterissa huipulle ja malttavat jäädä tauolle. Mikä kiusaus olisikaan antaa mennä! Mikä kurinalaisuus ymmärtää jättää se tekemättä. Kun Sanni laulaa vainelämää-version Juha Tapion biisistä Kelpaat kelle vaan, se todella menee ihoni alle. Ymmärrän kaiken, mitä hän laulaa. Uskon kaiken. Vaikka sanon, etten juurikaan kadehdi, ehkä kuitenkin kadehdin. Kadehdin taiteilijuutta. Olen syvissä vesissä viihtyvä taitelijasielu, joka on jäänyt busineksen vangiksi. Jokainen kvartaali on tärkeä. Tulkinta on sivuseikka. Säv., san., sov. ovat vain excelien rivejä. Karrikoin tunnekuohussani, koska olen kateellinen. Kadehdin taiteilijaelämää. Kadehdin vaaran tunnetta. Kadehdin epävarmuuden sietäjiä. Mitä sinä siellä esität, kuulen monen ajattelevan. Tiedän, että moni kokee oikeutetusti täysin toisin. Vaihdetaanko rooleja päiväksi? Ehkä päivä riittää meille molemmille. Se voisi kuitenkin olla hyvä päivä. Tärkeä päivä. Anyone?


Voitontahto

No Comments

Olen strategi. Olen konseptisuunnittelija. Olen copywriter. En halua kirjoittaa vain pöytälaatikkoon. Siksi olen myös myyntimies. Ja kun lähden myyntikäynnille, menen voittamaan. Ja melkoisen usein voitankin. En yritä edes peitellä voitontahtoani. Miten onnistuisinkaan! On helppo myydä, kun uskoo oman tiiminsä työhön. Ja kun uskoo itseensä, ei koskaan tarvitse mollata kilpailijaa. Voitontahto ei ole koskaan kaverin ladun hiekoittamista. Opin liike-elämän raadollisuuden jo yrittäjyyden alkuvuosina, kun paikkakunnan – nyttemmin etelän veroparatiisiin muuttanut – mainosguru oli kilpailussa keskittynyt oman ehdotuksensa kehumisen sijasta haukkumaan minua ja tiimiämme.

Voitimme kisan. Arpi jäi.

Haluan voittaa luonnollisesti osin itselleni, paljolti tiimilleni ja sen myötä koko yritykselle. Haluan voittaa myös asiakkaillemme. Haluan auttaa heitä voittamaan omat kilpailunsa. Toivon, että edes osa voitontahdostani tarttuu. Voitontahto on kuin rakkaus, joka ei kulu jakamalla. Entä sitten, kun emme voita? Silloin toimittajan ei kannata työntää mikrofonia suun eteen kysyäkseen latteuksia: ”Miltä nyt tuntuu?” Tuntuu kysymättäkin pahalta. Jollei tunnu, tietää, ettei ole yrittänyt kaikkeaan.

Paha menee nopeammin ohi, kun nostaa riman ja menee taas vauhdinottoradan päähän. Vatsanpohjassa kihelmöi, kun tietää yrittävänsä omaa parastaan. Mitä korkeammalta yrittää, sitä todennäköisempää on pudottaa; sitä todennäköisempää on ylittää itsensä.

Älä puhu mulle bisnestä

No Comments

Olin kolme päivää kansainvälisen AMIN Worldwide –ketjun tapaamisessa. Kymmenet kollegat ympäri maailman vaihtoivat ajatuksiaan ja parhaita käytäntöjään. Välillä terapoimme toinen toisiamme. Suurin kipupiste tuntui olevan miltei kaikilla toimistoilla asiantuntijapalveluiden myynnin haasteet.

Olen synnynnäinen myyntimies. Myyminen ei ole mitenkään päätyöni, mutta teen sitä mielelläni oman toimeni ohella. En kuitenkaan osaa kertoa mitään oppeja, millä myydä. Ei minulla ole prosessia enkä osaa myyntitilanteessa noudattaa mitään suunnitelmallisuutta. Useimmiten puhun pääsääntöisesti itsestäni. Se on aihe johon en kyllästy. Ethän sinäkään?

Torstain illallisella viereeni oli plaseerattu charmantti tanskalaisherra. Hän kertoi silmät loistaen – ja välillä kostuenkin – rakkaasta vaimostaan, neljästä lapsestaan ja kuudesta lapsenlapsestaan. Hän kertoi kodistaan ja veneistään. Hän kysyi, miten minä voin. Hän ilahtui, kun kerroin omasta perheestäni. Näytimme kuvia rakkaimmistamme. Keskustelu oli kaunis.

Hän sanoi, että olisi kiva tavata perheiden kesken, vaimotkin varmasti viihtyisivät yhdessä. Hän ehdotti, että ensi kerran kun tulen Kööpenhaminaan, hän haluaisi näyttää minulle kaupungin mereltä. Hän ei puhunut sanaakaan työstään. Hän ei yrittänyt tehdä bisnestä. Hän kertoi minulle arvoistaan ja elämästään. Hän rakensi parissa tunnissa parhaan mahdollisen pohjan tulevaisuuden yhteistyölle. En malttaisi odottaa.