Vanhentunut henkilökohtainen käyttöliittymä

No Comments

Tosimies ei ohjekirjoja lue.

Minulla on uusi auto. Siinä on vaihdekepin takana pyörä, jota pyörittelemällä ja painelemalla pääsee toiminnosta toiseen. Tai pitäisi päästä. Olen pari kuukautta ajellut ja yrittänyt oppia käyttöliittymää. Tänään koin lopullista riittämättömyyden tunnetta.

Yritin soittaa handsfree -puhelua. Puhelinmuistio näkyi tutusti auton näytössä. Muistioon on kertynyt noin 1700 numeroa. Olin soittamassa J-kirjaimella alkavalle henkilölle. Ruudun oikeassa reunassa oli kirjaimittain merkitty indeksointi ja J:tä painamalla olisin päässyt suoraan lähelle. En saanut kuitenkaan aktivoitua oikeata palstaa millään näppäily-yhdistelmällä. Siispä rullailin minuutin päästäkseni oikeaan yhteistietoon.

Puhelun jälkeen nöyrryin ja pysähdyin levähdyspaikalle lukemaan autotietokoneen ohjekirjaa. Järjestelmän helppokäyttöisyydestä kertoo jotakin se, että ohjekirjassa oli 377 sivua. Jätin lukemisen silleensä, laitoin vaihteen silmään ja otin puhelun autokauppaan kertoakseni ongelmani. Ratkaisu tuli viidessä sekunnissa: ”Ei se ole rulla. Se on joystick, jota voit ohjailla myös kallistuskulmalla.”

Vain kaltaiseni urautunut, parhaat päivänsä ohittanut konkari ei näe rullassa mahdolli- suutta kallistuskulman hyödyntämiseen. Mitä muuta olennaista minulta jää näkemättä?

 

VR AY AR JOY

No Comments

VR

Torstaina piti hypätä illalla Pasilassa puoli viiden junaan. Väliaikaisen aseman valotaulut kertoivat, että kaikki junat Turkuun on peruutettu. Siis paikallisjunalla päärautatieasemalla. Siellä oli härdelli pahimmillaan. Ajolanka oli poikki ja Turun junat korvattu busseilla. Elielinaukiolla olikin räntäsateessa markkinatunnelma. Yksi VR:n edustaja yritti paimentaa pariasataa pariin paikalle saapuneeseen bussiin rynnivää ihmistä. Lisävaikeusastetta tuotti se, että osa busseista ajoi ehkä suoraan Turkuun, osa ehkä Karjaan ja Salon kautta. Seisoin oikealla hetkellä oikeassa paikassa ja huomasin tulleeni työnnetyksi Turun bussiin vain keskimärkänä.

AY

Bussiin tuli rahastajan paikalle myös VR:n konnari. Istui rivillä kaksi ja iloni oli kuunnella konnarin tauotonta valitusta. Hän ei ehdi bussimatkalla edes taukoa pitää. Bussi oli täynnä märkiä kotiinsa myöhässä suuntaavia asiakkaita, jotka yrittävät uudelleen organisoida illan menoja. Se ei ollut tärkeää. Tärkeää oli vain yhden hengen lakisääteinen tauko. Hän pohti noin viiteen otteeseen, miten hän pääsee illaksi kotiin, koska hän asuu Helsingissä. Hän istui tasapersettä koko matkan. Ei tehnyt mitään. Ei saanut – ei edes yrittänyt ottaa – yhteyttä VR:n kollegoihinsa. Mainitsi tasaisin välein, että lakisääteinen jää pitämättä. Ja että Helsinkiin pitäisi yöksi päästä.

AR

Onneksi bussimme kuljettaja Jommi edusti laajennettua todellisuutta parhaimmillaan. Hän piti yhteyttä VR:n operaatiokeskukseen ja kuulutti matkustajille ajankohtaiset tiedot ja bussin etenemisaikataulun. Hän kuulutti suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, saksaksi, italiaksi ja espanjaksi. Hän oli hauska. Pahoitteli tilannetta VR:n puolesta ja mainitsi, että ei ajolangan putoaminen ole liikennöitsijän vika. Hän sanoi konnarille, että jos ajolankaa ei ole saatu korjattua pariin tuntiin eikä juna ei pääse Turusta Helsinkiin, hänen kyydissään pääsee takaisin. Jommi lupasi viedä autoon sattuneen vanhemman pariskunnan suoraan laivalle, ettei tarvitse Turun päässä ottaa suotta taksia.

JOY

Matka oli lopulta riemukas. Koko matkustamo nauroi Jommin jutuille, matka eteni kuin siivillä ja pääsimme Turkuun vain vajaan tunnin aikataulusta myöhässä. Mutta kaikilla oli hymy huulilla. Hymyä ei ole koskaan liikaa.


Yllätys Kehä II:n ja Länsiväylän risteyksessä

No Comments

Kiitos kysymästä, elämäni ruuhkavuodet voivat hyvin. Liike on tärkeää. Aina ei tosin tahdo muistaa, minne päin on menossa.

Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä

Ei elämässäni mitään hirveää ole. Päinvastoin. Keskimäärin kaikki on mitä parhaimmin. Asiat ovat hyvin, mutta ympärillä kaikki ei ole hyvin.

#globalwarming #metoo #ossinyman #vauvaluukku

Itsellä olisi usein voimia kantaa muidenkin murheita. Aina ei kuitenkaan jaksa miettiä joka ikisen häsärin taustaa. Avunhuutoihin ja murheisiin turtuu. Tänään suojaus kuitenkin petti, kun autoradiosta lävähti silmille Maija Vilkkumaan Pyörii.

Kuuntelin. Todella kuuntelin. Ei jäänyt kysyttävää.


Yksi elämäni huonoimmista myyntikäynneistä

No Comments

Tapaan uusia, potentiaalisia asiakkaita miltei päivittäin. Olen valtaosassa tapaamisista hyvä. Uskaltaisin väittää, että jätän lähtiessäni oikein positiivisen kuvan itsestäni ja edustamastani yrityksestä. Tällä viikolla olen ollut huono. Tänään olin yksiselitteisen paska. Hävettää.

Eilen haaste oli korvatulehduksen tukkimat korvat. En kuullut. En oikein jaksanut seurata. Oma puhe kumisi päässä. Selvisin kuitenkin tyydyttävästi. Tänään aamullakin vielä selvisin rimaa hipoen kollegani tuella, mutta iltapäivän tapaaminen oli yksi urani karmeimmista. Mikä kaikki siinä meni vikaan?

1) Sovin 98 % tapaamisistani itse. Tiedän, miksi haluan tavata. Tunnen kohtaamani organisaation tuotteet ja palvelut, koska olen niihin tutustunut. Tänään lupauduin menemään kollegani puolesta kylmiltään buukattuun tapaamiseen.

2) Lähtötilanne jo itsessään oli huono. Olen tehnyt viime viikot todella pitkiä päiviä ja paukut ovat vähissä. Tunsin kyllä iltapäivällä tapaamani yrityksen ennalta, mutta sittenkin liian pintapuolisesti. Menin kylmätapaamiseen kylmiltään.

3) Minulle jäi tapaamisten väliin vain parikymmentä minuuttia aikaa asettaa aivot uuteen asentoon. En tehnyt sitä. Join pikaisen tuplaespresson ja vastasin kahvilan kiikkerällä pöydällä pariinkymmeneen sähköpostiin. En valmistautunut kohtaamiseen.

4) Pääsin palaveriin. Minua oli odotettu. Pöydällä oli kahvit ja pullat. ”No niin, sinulla on kuulemma mielenkiintoista kerrottavaa lobbauksesta”, isäntäni aloitti. Palaverin aihe tuli täysin puun takaa. En ollut perehtynyt siihen, millä kulmalla tapaaminen oli sovittu.

5) Raahasin itseni kestävälle jäälle. Pystyin keplottelemaan lobbauksesta pitkäjänteiseen sisällöntuotantoon ja markkinoinnin automaatioon. Sain aikaiseksi orastavaa ja kasvavaa kiinnostusta. Olin kuitenkin niin ahdistunut, että unohdin tehdä muistiinpanot.

6) Palaveri ei päätynyt täyteen mahalaskuun. Selvisin rutiinilla. Mutta kuka meistä haluaa selvitä rutiinilla? En ainakaan minä. Loppuilta menee miettiessä sitä, miten saisin tilanteen vielä kääntymään voiton puolelle. Ehkä pyydän anteeksi huonoa valmistautumistani.

Katsoin lähiviikkojen kalenteriani. Se näyttää sushibuffalta. Tarjolla on ollut niin paljon herkkua, että olen ahtanut lautaseni aivan liian täyteen. Ähkyhän siitä tulee. Oma vika. Peiliin katsomisen paikka. Pysähdys. Uusi startti. Anteeksi.


Onnellisen elämän kilpajuoksu

No Comments

Arvostettu amerikkalainen psykologi Martin Seligman on esittänyt kolme tapaa elää onnellista elämää. Hän puhuu iloisesta, hyvästä ja merkityksellisestä elämästä.

Hedonistit elävät iloista elämää. Iloisen elämän eläjä tekee vain asioita, mistä hän henkilökohtaisesti tulee onnelliseksi. Mutta ihmisen erottaa muista nisäkkäistä esimerkiksi siinä, että ihmiset turtuvat hyvään oloon. Nuorena hyvään oloon riittää miniristeilyn C-hytti. Vanhempana onneen vaaditaan A-hytti isolla ikkunalla. Usealle sekään ei riitä.

Iloisesta elämästä voi yltää hyvään elämään, mikäli ihminen oppii tiedostamaan ja arvostamaan elämänsä hyviä hetkiä. Läsnäoleva ja hyväänsä arvostava ihminen saavuttaa flow-tilan, jossa hän keskittyy jopa ajantajun menettäen omiin kiinnostuksensa kohteisiin. On sanomattakin selvää, että tämä yksilötason hyvä elämä tuottaa hyvää koko yhteisölle.

Seligman on kuitenkin havainnut tutkimuksissaan, että tätäkin onnellisempia ovat merkityksellistä elämää elävät. He näkevät elämänsä tarkoituksen osana suurempaa kokonaisuutta. He kokevat täyttymystä auttamalla muiden ihmisten hyvinvointia. He kokevat onnea monesti edustajiensa välityksellä.

Olen joskus ylevästi ajatellut eläväni merkityksellistä elämää. Olen lukemattomia kertoja tinkinyt (ainakin lyhytaikaisesti) omasta onnestani, jotta joka muu olisi voinut yltää siihen. Olen tehnyt sen omasta vapaasta tahdostani uskoen, että lopulta onni kumuloituu ja lankeaa päälleni. Joskus niin on käynytkin. Useimmiten ei. Monesti joku opportunisti tai vääräuskoinen hedonisti on hyväksikäyttänyt pyrkimystäni merkitykselliseen elämään.

En ole tässä yksin. Tavoite merkitykselliseen elämään tekee tavoittelijastaan suojattoman ja haavoittuvan.

En tiedä, onko tämä yksilötason degeneroitumista, mutta juuri nyt minulle riittäisi onneksi miniristely. Meillä on vain yksi elämä. Pitääkö onnellisuuden tavoittelun elämässä olla kilpajuoksua? Saako pelin puhaltaa joskus poikki ja aloittaa alusta? Juuri nyt minusta tuntuu, että onni voi olla ihan jossakin pienessä. Onni voi olla tässä ja nyt. Nyt kun tarkemmin katson ympärilleni, niin tässähän se on.

 

Try walking in my shoes

No Comments

Otsikko on lainattu yhdestä lempilaulustani. Kiitos siitä, Martin Gore. Otsikko on myös johdanto päivän kirjoitukseeni. Tiedättehän temperamentin. Saat omasi synnyinlahjaksi, halusitpa tai et. Minä olen temperamentiltani korkean rytminen ja aktiivinen, intensiivinen ja sinnikäs lähestyjä. Näiden ominaisuuksien sisällä olen varmasti ääripäätä. Viihdynkin erityisen hyvin Italiassa. Joskus lomalla olen törmännyt paikalle, jossa risteyksessä on ajettu pieni peltikolari. Vereni on vetänyt huutamaan ja heiluttamaan käsiäni muiden joukkoon. Tunne on elämän polttoaine.

Onneksi olen ainakin toistaiseksi – pahaa pelkään, että ikä vaikuttaa tähän negatiivisesti – positiivinen ja optimistinen. Uskaltaisin luonnehtia itseäni jopa aika huolettomaksi. Uskoisin olevan myös poikkeuksellisen oikeudentajuinen. Jos joku tai jokin rikkoo käsitystäni oikeasta ja väärästä, perusoptimismini aikaansaama suojakuori pettää ja temperamenttini pääsee valloilleen koko kirjossaan. Minulla ei ole koskaan ollut krapulaa, mutta ounastelen kokevani kimpaantumisen jälkeen samanlaista morkkista kuin kolmen päivän rännistä haparoivaa nousua yrittävä. Energiat ovat loppu. Ahdistus ei.

Tässä kirjoituksessa on myös huomio työelämästä. Tiedän, että temperamenttini on työnantajille onnenkantamoinen. Juuri minun kaltaiseni ihminen sysätään ottamaan kontaktia uusiin ja potentiaalisiin asiakkaisiin. Miten hurmaava hän onkaan! Peloton, rohkea ja nopeaälyinen! Aina mielenkiintoiset jutut. Laittaa itsensä peliin. Ei anna periksi. Olisi trendikästä sanoa, että kaltaiseni on myös erityisherkkä. Mutta ainakaan omalla kohdallani se ei pidä paikkaansa. Olen ihan tavallisen epäherkkä. Jokainen onnistuminen ilostuttaa, jokainen epäonnistuminen masentaa varmasti aivan kuin muitakin.

Jokaisella ihmisellä on oma temperamenttinsa. Jokainen ihminen on yhtä arvokas. Hitaasti sykkiviä tarvitaan siinä missä nopeammin sykkiviäkin. Vetäytyjillä on yhtä paljon sosiaalista tilausta kuin lähestyjillä. Tiedän sen. Mutta en osaa asettautua kuin oman tyyppini saappaisiin. Ja niihinkin huonosti. Temperamentti on myös vahvasti periytyvää. Olen seurannut viime päivinä etäältä vanhemman poikani asioimista parin vakuutusyhtiön kanssa. Miten rohkea, nopeaälyinen ja periksiantamaton hän onkaan! Ja miten kireälle viritetty. Onnea sinne opiskelijayksiöön, Heidi;)

 

Illustration by IDAlizes 

Huumeet tuovat väriä elämään

9 Comments

En todellakaan aio koskaan lukea Jere Karalahdesta kirjoitettua romantisoitua elämänkertaa. Jo pelkät ”kirja-arvostelut” saavat minut voimaan pahoin. En voi ymmärtää median kaksinaismoralismia. Klikkiotsikoiden kiimassa ympäristölleen ja yhteiskunnalle vaarallisen, laittomiin huumeisiin monitasoisesti addiktoituneen keskinkertaisen räyhäurheilijan teot romantisoidaan.

”Jere halusi nauttia värikkäästä elämästä”

Otteet kirjasta kertovat siitä, miten jo alaikäisenä alkoholisoitunutta ja vaarallisten huumeiden käytön aloittanutta Karalahtea provosoidaan työnantajan järjestämissä kosteissa juhlissa. Luulisi urheiluseurankin etiikkaan työnantajana ja kasvattajana kuuluvan päihdeongelmaan puuttumisen – ei sen ruokkimisen. Vuotta vanhassa Ylen haastattelussa avautuu myös Karalahden lähipiirin säälittävyys. Jere Karalahti kertoi käyneensä isänsä kanssa asiat läpi miehekkääseen tapaan:

”Mentiin isoveljen kanssa faijalle kylään ja kaivettiin vodkapullot pöytään ja painittiinkin vähän”

Miten Jeren isä olisikaan voinut tunnistaan poikansa huumeriippuvuuden. Hänhän vain työskenteli Helsingin poliisissa ja tutki – aivan oikein – huumerikollisuutta.

En tunne kovastikaan jääkiekkomaailmaa. Ihmettelen kyllä, että onko joukkueilla joku kirjoittamaton yhteinen ohjesääntö, että tavalla tai toisella mediahuomiota keräävä profiilipelaaja saa elää itsetuhoisesti ja työilmapiirinsä myrkyttäen. Millaista vastuuta osoittaa työnantajalta, että se päästää junioreiden kanssa pukukoppiin harhaisen piripään?

” Edelleen samat neljä tyyppiä mölisivät vieressäni. Tiesin, että näky ei ollut totta. Ei siinä sohvalla oikeasti istunut ketään, mutta en silti uskaltanut olla osallistumatta keskusteluun.”

Nyt uransa lopettanut Karalahti pohtii paluuta kaukaloon. Tällä kertaa valmentajaksi. Onneksi omat lapseni eivät ole enää siinä iässä, että he voisivat altistua värikkään elämän karaiseman valmentajan opeille. Karalahti kysyy kirjassaan itse itseltään, että pitäisikö jotakin katua:

”Mitä pitäisi katua? Sitäkö, että nautin elämästäni, elin hetkessä ja menetin NHL-uran?

Narsistinen narkki tai perusalkoholisti ei ymmärrä edes sitä, että hän ei pilaa vain omaa elämäänsä. Hän pilaa myös rakkaidensa ja läheistensä elämän. Hän elää hetkessä, hänen läheisensä jatkuvassa pelossa.

  • Kursivoidut tekstit ovat lainauksia Aki Linnanahteen haamukirjoittamasta Karalahden rujon rehellisestä elämänkerrasta. Vodkapullo-paini -sitaatti Ylen haastattelusta.


Ainoat tatuointini ovat ihon alla

No Comments

Olin taas kaksi intensiivistä päivää Nordic Business Forumissa. Kuten kaikkitietävä somejury onkin jo laajalti arvioinut, tapahtuman tämän vuoden sisällöllinen anti ei yltänyt laadullisesti edellisvuosien tasolle. Järjestelytkin hieman takkusivat. Mutta tapahtuma oli tälläkin kertaa todellakin osallistumisen arvoinen.

Onnistuminen on itsestä kiinni. Hyödynsin tällä kertaa täysitehoisesti Brella-sovelluksen tarjoamat verkostoitumismahdollisuudet. Kahdeksan 15 minuutin pikadeittiä potentiaalisten uusien asiakkaiden kanssa. Jokainen niistä oli erittäin laadukas. Nautin tapaamisista. Opin niissä taas arvostamaan supervoimaani.

Vapaa-ajalla olen mieluusti vain perheen ja läheisten ystävien kesken. Uusiin ihmisiin tutustuminen ahdistaa minua miltei fyysisesti. Työssä olen toisenlainen. Tapaan vieraita mitä mieluiten. Olen parhaimmillani uusien ihmisten kanssa. Vielä parempaa, mitä lyhyempi kohtaaminen on. 15 minuuttia on oikein jees jos lyhempään ei ole mahdollisuutta.

Eräs roomalaisen vapautetun orjan poika kirjoitti juuri ennen ajanlaskumme alkua ylös oodeja, jotka ovat ajankohtaisia yhä. Yksi niistä menee Toivo Viljamaan suomennoksena näin:

Pois, pois, Leukonoee, nuo utelut,
minkä mä, minkä sä
päivän huomenna saat! Myös jätä pois
tuo horoskooppien harras tutkiminen!
On paras vaan huomisen antimet
ottaa sellaisinaan.
Juppiter suo vuosia montakin
tai vain sen, mikä nyt kallioihin
aallokot uuvuttaa.
Heitä hupsutus pois, viiniä juo!
Katkaise hetkeksi suuret suunnittelut!
Seurassa voit ajankulun unohtaa.
Ota päivä kerrallaan! Luottaa et saa
liikoja huomiseen.

Oodin nimi on paljon itse runoa ja sen kirjoittajaa tunnetumpi. Kyseessä on Horation kirjoittama Carpe diem. Tatuointina se olisi ehkä klisee, mutta ihmisten kohtaamisessa kaiken ydin. Jokainen kohtaaminen on ainutlaatuinen. Siihen tulee valmistautua. Siihen tulee tarttua. Siitä tulee nauttia. Se kannattaa hyödyntää. Jokainen kohtaaminen on arvokas. Jokainen hetki on. Onhan elämäkin.