Näemmehän taas Nordic Business Forumissa?

No Comments

Olin torstaina ikimuistettavassa Jukka Perkon ja Mikko Perkolan levynjulkistustilaisuudessa. Kaksi miestä, saksofoni ja gamba täyttivät sieluni tavalla, johon paraskaan kotiäänentoisto ei yltäisi. Maanantaina ja tiistaina on taas jokavuotinen Nordic Business Forum. Sielläkään ei tarjoilla mitään, mitä et kotona tai työssä löytäisi Googlesta. Paitsi tunnelma.

NBF antaa mahdollisuuden kohdata kollegoita, asiakkaita ja yhteistyökumppaneita ainutlaatuisen paineettomassa ja positiivisessa ilmapiirissä. Loistavat puhujat, harkittu aikataulutus taukoineen ja terveellisine ruokineen antaa kontrollifriikeillekin luvan rentoutua.

Kaltaiselleni kasvosokealle NBF on myös haaste. Tuhansien businesspukeutuneiden ihmisten joukosta on haastavaa tunnistaa edes hyviä ystäviä. Siksi sovinkin tapaamiset aina tarkasti etukäteen tiettyyn paikkaan ja aikaan. Tosin matkalla jään aina suustani kiinni – tiukasti kuin kolmen koukun Rapalaan. Brella-sovellus antaa turvallisen mahdollisuuden kohdata myös uusia tuttavuuksia. Jos joku haluaa tavata minut työasioissa NBF:n tauoilla, laittakaa tapaamispyyntö Brellan kautta.

Minut on yleensä helppo tunnistaa. Taidan olla niitä harvoja, jotka liikenaisten- ja miesten joukossa kulkee tänäkin vuonna lippahattu vinossa kädet viuhtoen. En ole vielä päättänyt, onko tämän vuoden lippikseni punainen vai keltainen. Onko toiveita? Jos joku muu liikkuu Messukeskuksessa värikkäässä lippiksessä, varokaa valitsemasta halpaa kopiota.


Miten kaikki toimii: Brändinrakennus

No Comments

Olen ammatiltani brändinrakentaja. Mitä siis teen?

Pyrin aloittamaan mahdollisimman puhtaalta pöydältä. En liitä brändiin mitään keinotekoisia arvoja; korostan vain aitoja ja olemassa olevia. Poistan rajallisista viesteistä epäolennaisen ja dramatisoin jäljelle jääneet ydinsanomat oivaltavaan ja muistettavaan muotoon. Luon oman tavan puhua ja valmennan asiakkaan noudattamaan määriteltyä tyyliä mahdollisimman säntillisesti. Korostan, että markkinointiviestinnän suunnittelu ja maineenrakentaminen ovat kestävyyslajeja. Kun maine on noussut halutulle tasolle, tapa puhua on vakiintunut ja haluttujen yleisöjen tunnistama, se mahdollistaa nopean reagoinnin. Ammattimaisuus antaa mahdollisuuden myös improvisointiin. Brändin- rakennuksessa onnistuminen vaatii kurinalaisuutta, muttei konemaisuutta. Kaikessa tekemisessä pitää aina muistaa inhimillisyys. Parhaissa brändeissä maistuu elämä. Aina.


Viikonlopuksi pitäisi löytää parempaa vääntömomenttia

No Comments

Kesäloman jälkeiset kahdeksan työviikkoa ovat olleet raskaat. Mielenkiintoiset ja moti- voivat, mutta ehkä juuri siksi raskaat. Olemme voittaneet uusia haastavia asiakkaita samalla, kun olemme saaneet palvella innolla vanhoja. Uudet, kesän jälkeen aloittaneet kollegat ovat keventäneet työkuormaamme. Uusista resursseista huolimatta työviikkoni ovat venyneet 65-70 -tuntisiksi. Tiedän olevani kuin agility-koira. Turhaudun, jos minulla ei ole riittävästi haasteita. Mutta kai sitä innokaskin väsyy, jos haasteita on jatkuvasti liikaa.

Kaksi – luonnollisestikin naispuolista – rehellistä kollegaani sanoi eilen, että näytän kamalalta. Se oli kauniisti sanottu. Nimittäin myös tunsin oloni kamalaksi. Totuus ei tälläkään kertaa sattunut, se helpotti. Jos väsymys näkyy, sitä on turha edes yrittää peittää. Pitää etsiä juurisyy ja korjata se. Korjaamista edesauttaa, kun tietää työyhteisön olevan mukana talkoissa. Tiedän myös, mitkä kolme vakio-ohjetta eivät väsymykseen auta:

1) Kyllä se siitä (helpottaa)

Kun kolmetonnisiin aiemmin yltänyt kiipeilijä huiputtaa ensimmäisen nelitonnisensa, siitä tulee uusi vakio. Kolmosiin palaaminen on uuden huipun jälkeen alisuorittamista. Oman kunnianhimotason on lupakin nousta, mutta organisaatio ei saa pitää uutta tasoa automaattisesti vakiona. Yksilö asettaa itse itselleen kohtuuttomia paineita. Organisaation pitäisi ymmärtää antaa niihin lievitystä.

2) Muista levätä viikonloppuna

Moottorin teho tulee kahdesta tekijästä: kierrosnopeudesta ja väännöstä. Jos arjessa koneesta revitään kierrokset ulos, on herkkäuskoista olettaa, että viikonlopun varikkopysähdys riittäisi palauttamaan. Nykymenossa viikonloputkaan eivät anna tilaa palautumiseen. Maanantaiaamuna työssä odotetaan heti paitsi kierroksia myös vääntöä. Kone pitää käynnistää viimeistään sunnuntaina iltapäivällä.

3) Delegoi

Kun organisaation työkuorma on äärimmillään, delegointi tuo siihen parhaimmillaankin näennäistä helpotusta. Delegointi tarkoittaa suomeksi siirtämistä. Työn siirtämistä. Vastuun siirtämistä. Jos pelkästään delegoit muille, joku muu taatusti delegoi sinulle kaksin verroin takaisin. Tiedättehän monkey management –problematiikan? Vastuunkantajat saavat pyytämättään lisää vastuuta. Siirtämisen sijasta työtä pitäisi jakaa.

Lopetan nyt kirjoittamisen ja asennan keittiön uudet rullaverhot. Ei se kauaa kestä.


 

Eikö elämässä riitä mikään

No Comments

Olen tälläkin viikolla ajanut eessus taassun ykköstietä. Vakionopeudensäätimeen 126 km/h ja menoksi. Liikennevirta soljuu mukavasti. Talouden nousun näkee siinä, että rekkoja riittää ohitettavaksi matkan varrella kymmeniä. Yksi asia kuitenkin ihmetyttää: Turun ja Helsingin välillä on tunneleita, joissa nopeusrajoitus on laskettu sataan kilometriin tunnissa. Lasken silloin nopeuden lain sallimalle tasolle. Mutta tunneleissa ohituskaistaa posotetaan ohi reilua sataakahtakymppiä. Ihmiset, joku tarkoitus niillä nopeusrajoituksilla on! Ohittavat autot ovat usein tyyliltään niitä ruosteenraiskaamia, jotka eivät välttämättä mene katsastuksesta moitteitta läpi.

——-

Liikkumista koskee viikon toinenkin huomio. Ruutukaava-alueella siirtyminen palavereihin on mukavaa tehdä kollegoiden kanssa kävellen. Raitis ilma nostaa tunnelmaa ja kävely sykettä. Matkalla on luontevaa käydä läpi presentaation runko ja vaihtaa kuulumiset. Tiimi virittyy kohtaamiseen kuin huomaamatta. Paluumatkalla on aikaa purkaa palaverin anti. Käytännöllistä ja kunnollista.

——-

Joku aamu kuuntelin matkalla tapani mukaan autoradiota. Elämän sivuraiteelle ja työttömyyteen ajautunut The Leavingsin Leevi kysyi Elinaltaan toimintaohjeita:

Eikö elämässä riitä mikään
Eikö hellittäisi hetkeksikään mieletön kierre

Itselläni työtä on liiaksi. Mieletön kierteeni on eri päässä akselia kuin Leevillä. Siinä välissä on valtaosa ihmisistä, jotka kärsivät kierteen sijaan yksitoikkoisuudesta. Miksi tylsää arkea oppii arvostamaan vasta, kun se on väännetty mutkalle?


1200px-Blue_Three-Twist_Knot

Haluanko olla heidän kaltaisensa?

No Comments

Mennyt viikko oli kuten edelliset. Kaukana tylsästä. Mennyt viikko oli kuten tulevat. Tapaamisia, matkoja, luottamustehtäviä, suunnittelutöitä, tuomaristoja, yhtiökokouksia, teatteria ja luentoja. Aikaisia heräämisiä. Valtavasti ehtymättömän mielenkiintoisia ihmisiä ja kohtaamisia.

Yritin perjantaina päättää viikon Vain elämää –ohjelmaan. Kyllä! Tätä ei sopisi sanoa ääneen, mutta katson yhä televisiota. Tai yritän katsoa. Nukahdin perinteisesti ennen viimeisiä vetoja. Näin perjantaina missaamani esitykset lauantain pikauusinnassa. Ihan hyviä ne olivat. Tuttuja sanoja kuunteli ihan eri korvalla.

Kun katsoin uusintaa, mietin, että minusta on moneksi. Cover-laulajaksi minusta ei kuitenkaan olisi. Minulla ei ole riittävää musikaalisuutta, mutta ei myöskään halua tai kykyä tulkita toisten tunnetuiksi tekemiä lauluja. Teen mieluummin huononkin oman hiihtoni kuin suksin toisten kannoilla.

Jos pöydässä on viisi lääkäriä, on todennäköistä, että keskustelut pyörivät lääketieteen ympärillä. Jos pöytään kokoontuu jalkapalloilijoita, puhutaan — jalkapallosta. Itse en ole koskaan halunnut leimaantua pelkäksi markkinointiviestintäihmiseksi. Seura tekee kaltaisekseen. Siksi kannattaa seurata milloin ketäkin. Ties minne sitä päätyy. On rohkeutta olla seuraamatta valtavirtaa ja kulkea omia polkujaan.


1-yaVkRhpgal_Bc1ePw4IXsg

Ehkä näin on parempi. En tiedä.

No Comments

Keskiraskaan epämusikaaliseksi ihmiseksi kuuntelen erittäin paljon musiikkia. Koska en ymmärrä kovinkaan paljoa musiikista, sävelkuluista tai sovituksista, en ole kiinnittynyt mihinkään erityiseen genreen. Arvostan paljon hyviä sanoituksia. Tunnistan kauniin kielen. Tekstejäkin enemmän lankean karismaattisen tulkinnan edessä.

Tähdeksi ei synnytä. Tähdeksi kasvetaan. Vain kirkkaimmista tähdistä jalostuu idoleita. Heillä on raskas vastuu ihmisten roolimallina ja esikuvana. Minun ensimmäinen idolini taisi olla 10-vuotiaana Freddie Mercury. Queen soi tauotta naapuriperheen opettajaäidin Telefunken-kelanauhurilta. Näen vieläkin hypnoottisesti pyörivät kelat silmissäni. Roolimallina Mercury ehkä osin epäonnistui.

Nyt musiikkiin eivät mielessäni yhdisty enää kelat, vaan pyrotekniikka, valtavat videoseinät ja mammuttimaiset musiikkivideot. The show must go on! Entistä täydempien sovitusten, kirkkaampien valojen ja kalliimpien esiintymisasujen sekamelskassa aidoimmat tunteet syntyvät, kun kuulija kohtaa artistin paljaimmillaan. Aito karisma ei tarvitse lavasteita.

Olen hyvä paheksuja. Minulla on nollatoleranssi huumeiden käyttöön. En näe piripäissään tötöilyssä mitään taiteellista enkä romanttista. Huumeet syövät käyttäjänsä ja sivutuotteena ne tuhoavat usein itsekeskeisen käyttäjän läheisten elämän. Silti – jostakin syystä – en pysty paheksumaan Jari Sillanpään huumekäryä. Olen vain surullinen.

Vaikken erityisemmin pidä Sillanpään musiikista, en voi olla vaikuttumatta hänen tulkinnoistaan. Ihmettelen, jos joku ei liikuttunut viime perjantaina hänen tulkinnastaan Vain Elämää –sarjan syksyn avausjatkossa. Itse laitan peliin itseäni ehkä prosentin siitä, mitä Sillanpään kaltainen supertähti. Silti oma pää tuntuu joskus hajoavan. Antakaa minun olla. Älkää repikö minua. Kuuletteko, ymmärrättekö?

Huippu-urheilijaksi ei nousta kepulikonsteilla. Sinne noustaan lahjakkuudella ja valtavalla työllä. Viimeinen prosentti saavutetaan ehkä kemikaaleilla. Se on satasella metri. Luovilla aloilla doping-prosentit ovat suuremmat. Sinua ei mitata vain suorituksen, vaan myös ulkonäön, trendikkyyden ja karisman perusteella. Armottomasti. 24/7. Siksi en paheksu. Olen vain surullinen. Kuka tahansa meistä haluaisi olla, mutta joskus sitä unohtaa olla parempi mies.


94d73d73692ca36cbdb328e000c5f7b0

 

 

 

Älkää tulko sanomaan

No Comments

Olen ollut kova poika juoksemaan. Viime keväänä iski kiusallinen rasitusastma, joka teki juoksemisesta miltei mahdotonta. Pariakin piippua kokeiltiin, mutta eipä ollut niistäkään apua. Juoksuharrastuksen hiipumisen myötä paino alkoi nousta. Muutama kilo on tullut lisää. Mutta ei hätää, nyt astma on mystisesti hävinnyt. Henki kulkee taas ja juoksukin – ainakin lämpimissä sisätiloissa juoksumatolla.

Ajattelin, että olisi hyvä päästä eroon ylikiloista ja googlailin muutamaa hyvää ravintosuositusta. Kenelle ne on tarkoitettu? Ne ovat selkeästi suunniteltu ihmisille, joilla on mahdollista tehdä työtä kahdeksasta neljään ja siihenkin väliin osuvat tunnit ovat ennalta-arvattavia. Jotain pitäisi syödä kolmen tunnin välein. Kaltaiselleni paikasta toiseen vipeltävälle touhupepulle tällaiset säntillisyyttä edellyttävät ohjelmat eivät sovi.

Keskiverto työpäiväni koostuu palavereista, siirtymisistä ja yllättävistä tulipalojen sammuttamisista. Välipalani eivät saisi nauttia katkeamattomasta kylmäketjusta suhaillessani Suomea edestakaisin. Ovatko ruokavalioiden suunnittelijat miettineet, miten vähärasvainen broilerinrinta ja puolikas greippi kuljetetaan läppärilaukussa tuoreena ja miten se syödään Tupperware-kiposta kälyisellä parkkipaikalla.

Miksen sitten tee itselleni armeliaampia aikatauluja? Se on hyvä kysymys, eikä siihen ole hyvää vastausta. Koen olevani työyhteisölleni esimerkki. Yritän olla hyvä esimerkki. Jos hidastaisin tahtia, muutkin hidastaisivat. Jos yrittäisin vähemmän, saisimme vähemmän onnistumisen mahdollisuuksia. Älkää sanoko minulle, että hautausmaalla on paljon korvaamattomia ihmisiä ja ettei sota yhtä miestä kaipaa. Tiedän kaiken tämän. Eikä tämä mikään yhden miehen sota olekaan. Halusin vain syödä hiukan terveemmin.

tupper-con-separaciones-2

Pitääkö asiantuntijan puhua vain asiaa?

No Comments

Työskentelen yrityksessä, joka työllistää miltei 180 markkinointiviestinnän asiantuntijaa. Tapaan viikoittain useita nykyisiä ja potentiaalisia asiakkaita. Tapaamani asiakkaat ovat oman alansa asiantuntijoita. Tapaamiset sujuvat pääsääntöisesti suotuisasti. Kilvoittelem- me prosessiemme erinomaisuudesta ja asiantuntemustemme kirkkaudesta. Asiantuntijat puhuvat asiantuntijoille. Kampaviinereiden sijasta kliiniset neuvotteluhuoneet täyttyvät erinomaisuudesta.

Zecchino d’Oro!

Ainakin vanhemmat lukijat muistavat Zecchino d’Oron eli Kultaisen sekiinin laulukilpai- lun. Suomeksi sitä esitettiin vuosia nimellä Lapset laulavat lapsille. Kilpailussa voittajan valitsee tuomaristo, joka koostuu todellisista lastenlaulujen asiantuntijoista eli lapsista. Kilpailussa ei voita pelkällä laulun puhtaudella ja teknisellä taituruudella. Vähintään yhtä tärkeää on esityksestä välittyvä laulun ja esiintymisen ilo.

Taidan olla lapsen tasolla, kun jälkimmäinen malli miellyttää minua enemmän. Miksi vakuuttelisin asiakasta asiantuntemuksellani tai osaamillani prosesseilla? Jos tapaaminen on jo sovittu, luulen, että joku uskottavuusraja on jo ylitetty. Ei kai yritys kasva nollasta 180 hengen organisaatioksi ilman asiantuntemusta ja prosesseja? Siksi panostamme tiimimme kanssa usein enemmän taiteelliseen vaikutelmaan kuin tekniikkaan.

Kun jännitin kouluaikoina esiintymistä – muistanko kaiken, olenko looginen – isäni tapasi sanoa: ”Eivät kuulijat muista, mitä sanot. He muistavat, miten sanot.”

Hyvin sanottu.


coro-era5fe8af5-5fae6

 

Tunnelmasta toiseen

No Comments

Minua tuntevat tietävät, etten ymmärrä sarjakuvia. Minulla ei ole alkeellisintakaan sarjakuvanlukutaitoa. En myöskään koskaan katso tarkoituksella kotimaisia huumoriohjelmia ja jos katson sattumalta, ne eivät naurata minua. Kerran näin Kummelin suklaamonnin. Se kyllä vahingossa nauratti. En kuitenkaan pidä itseäni tosikkona. En myöskään lue dekkareita ja vauhdikkainkin elokuva saa minut nukahtamaan. Lääkärisarjat pitävät minut virkeänä. Osaankin diagnosoida melko luotettavasti useita autoimmuunisairauksia.

Teatterista pidän varauksetta. Siellä en nukahda. Harvoin edes pitkästyn. Aina en saa selvää, mitä puhutaan ja putoan juonesta kärryiltä. Mutta ei se haittaa. Teatterissa on kiva katsella hienoja lavasteita ja valoja. En koskaan lakkaa hämmästelemättä, miten pienillä asioilla tunnelma muuttuu ihan toiseksi. Katosta lasketaan vaijereilla puita ja lavasta tulee ihan oikea metsä. Valot tekevät päivästä illan, kesästä syksyn. Teatterissa on viihdyttävää monella tasolla.

Olin perjantaina Tampereen Työväen teatterissa Viulunsoittaja katolla –musikaalin ensi-illassa. Luulin, että se on joku kepeä laulunäytelmä. Siinä olikin paljon todella hienoja musiikkinumeroja, taitavia laulajia ja upeita tanssikohtauksia. Ja pari tunnettua hittibiisiä. Viulunsoittaja ei soittanut viulua. Sen sijaan hän tanssi soittimensa kanssa. Maailma on muuttunut. Klassikoitakin päivitetään. Näytelmään oli tuotu  myös ajankohtaista, maailmanpoliittista kantaaottavuutta.

Menin vauhdikkaan työviikon päätteeksi teatteriin viihtymään. En erityisemmin kaivannut ajatusten herättämistä. Media vyöryttää maailmalta ja kotimaastakin väkivaltauutisia 24/7. Mielelläni olisin kolme tuntia rauhassa. Juuri se on teatterissa parasta, että kun en ollut halukas miettimään turhan syvällisesti, saatoin keskittyä vakavissa kohtauksissa lavasteiden, valaistuksen tai puvustuksen ihasteluun. Sitten kun tanssittiin ja laulettiin, hyppäsin taas mukaan. Ilokin on vahva tunne.


viulunsoittaja_2_vaaka

Kuvan on Tampereen Työväen Teatterille ottanut Kari Sunnari.