Antakaa minulle edes mahdollisuus olla vastuullinen

No Comments

Minulla on vuoden vanhat Beats™ Dr. Dre™ -nappikuulokkeet. Erinomaisen hyvät ovatkin. Viikko sitten hukkasin vasemman korvan kuulokkeesta sellaisen kuunsirpin muotoisen korvalehden sisäpuolelle asetettavan korvasovittimen, joka auttaa kuuloketta pysymään paikoillaan esimerkiksi juostessa. Salilta tullessani ajattelin poiketa Gigantissa ostamassa sellaisen varaosan. Vaan eipä sellaisia ollut myynnissä. Minut ohjattiin kysymään huollosta. Huolto sanoi, että no can do, mutta he voivat lähettää vialliset kuulokkeet korjattavaksi Mobylifeen. Sanoin, että ei niissä ole mitään vikaa, vaan että vain arviolta 10 sentin arvoinen sovitin on hukassa. Soitin Mobylifeen. Puhelun hinta oli 1,4 €/min, myös jonotus oli maksullista. Yritin selvittää asiaani. Puhelinpalvelija oli oikein ystävällinen ja hän kysyi kuulokkeitteni mallia. Sanoin, etten tiedä, koska siitä ei ole siitä kuulokkeissa mitään mainintaa. Pyydettiin katsomaan myyntipakkauksesta. Sanoin, että minulla luonnollisestikaan ei ole tallella vuotta vanhaa pakkausta. Ehdottivat, että kävisin jälleenmyyntipaikassa. Sanoin juuri tulleeni sieltä. Josko sitten kuva. 12 minuutin puhelu päättyi kuvan lähettämiseen tallella olleesta sovittimesta. Tuli vastaus, että voisinko lähettää vielä kuvan kuulokkeista. Lähetän sen seuraavaksi. Beatsin sivuilla toki on myös vaihtoehto ottaa yhteyttä asiakaspalveluun. Osoittautui, että yhtiö on osa Apple-konsernia. Asiakaspalvelu olisi ottanut minuun yhteyttä lupauksen mukaan kahdessa minuutissa. Epäilin, että yhteyttä ottava olisi puhunut englantia. En viitsinyt kokeilla, koska en osaa selittää asiaa edes suomeksi, miten olisin osannut selittää sen vieraalla kielellä. Tosin epätoivo opettaa. Nyt tiedän, että puuttuvan osan nimi on englanniksi wingtip (suomeksi nimeä en tiedä) ja kuulokkeitteni malli lienee Beats Tour2. Ja nyt tiedän, että kolme paria wingtipsejä maksaa Amazonissa yhteensä seitsemän dollaria kotiin kuljetettuna.

Miksi vanhan korjaamisesta on tehty näin vaikeaa ja turhan uuden ostamisesta houkuttelevampaa?
31jn-w-6jyl

 

 

Välipäivinä misataan

No Comments

Työvuodessa tärkeimpiä ovat alut ja loput. Kuten joukkueurheilussa, työssäkään ei voittoja ratkaista pelin ensihetkillä. Erien alut kuitenkin antavat pelille suunnan. Omalla kohdallani välipäivät ovat parasta valmistautumista alkavaan työvuoteen. Teen esivalmisteluja, jotta olen valmiina, kun asiakkaat palaavat lomilta.

Ravintolan keittiössä misataan tunteja ennen ovien avaamista. Termi tulee ranskan sanoista mise en place, laittaa paikoilleen. Vihannekset kuoritaan ja paloitellaan, kastikkeet ja liemet keitetään, lihan ja kalan annoskoot valmistellaan etukäteen. Kun kiire asiakkaiden saapuessa painaa päälle, keittiö on valmiina.

Välipäivät ovat kuin luotuja valmistautumiseen. Hälyäänet ovat vähissä. Aikaa ja tilaa jää siipien levittelylle pyytämättäkin. Jää on kokonaan omassa käytössä. Kerrankin voi opetella uusia kuvioita ja korjata tekniikkavirheitä. Kun loppiaisen jälkeen salin ovet avautuvat, voimme kollegoitteni kanssa keskittyä esillepanoon ja asiakaspalveluun. Siitähän meille maksetaan.

 

mise-en-place-ingredients

Sydämen asia

No Comments

Asiaa tuntevat henkilöt ja media ovat olleet kovasti myötämielisiä Aino Vennan joululauluversioille. Näiden innoittamana minäkin olen yrittänyt levyä kuunnella. Minulla on hassumainen ja parasta ennen –päivän ohittanut tapa. Kuuntelen julkaisun kertaalleen Spotifysta ja jos se on hyvä, ostan kivijalasta fyysisen äänitteen, mikäli taiteilija on suomalainen. Voi se olla muunkin maalainen jos indie. Näin ehkä naiivistikin kuvittelen parhaiten tukevani (suomalaista) kulttuuria ja palvelualaa. Aino Vennan joulu jäi kuitenkin hyllyyn. Ihan kelpo ja persoonallinen äänite, mutta en nähnyt siinä kuitenkaan riittävästi taiteilijan omaa ääntä.

Tänä vuonna joulutunnelmaan viritti musiikin sijaan työkaverini Marian meille kollegoilleen kirjoittama kirje. Siinä oli muutamaan riviin kiteytetty aidosti, kauniisti ja omalla äänellä kaikki olennainen. Pienillä sanoilla on suuri voima silloin, kun ne tulevat suoraan sydämestä.
pepparkakor-sma-nya-425g-800x625-510x398-400x312

Mistä rakentuvat ymmärrys ja luottamus?

No Comments

Istuin tänään pari tuntia joululounaalla. Seurani oli ensiluokkaista. Oli aikaa puhua elämästä työn ulkopuolella. Puhuimme jouluperinteistä, perheistä, matkailuautoista, veneilystä, Espanjasta, kuhauistimista, varsinaissuomalaisuudesta, Reijo Karhisesta ja Höytiäisestä. Puhuimme asioista, joista nyt ystävät keskenään puhuvat. Saimme kiireettömän hetken kurkistaa toistemme työminän taakse. Tällainen jos mikä on omiaan lisäämään keskinäistä ymmärrystä ja luottamusta. Kun opimme kunnioittamaan toistemme arvoja, se luo vahvan perustan yhteiselle työnteolle.

 

renault_goelette

Uudessa valossa

No Comments

Kun kaapeista siivoa pois turhan ja järjestää jäljelle jäävän, olennainen on helpommin löydettävissä. Aina kun hankkii yhden uuden, olisi syytä laittaa yksi vanha kiertoon. Sama pätee työnteossa. Jos käyttöön otetaan joku uusi työkalu tai raportointimetodi, sen käytön juurruttamiseksi olisi syytä päästä eroon osasta vanhoja. Ylitsepursuavasta pakista ei jaksa edes alkaa etsiä tilanteeseen sopivaa välinettä taikka salasanaa.

Pahinta on organisaatioiden sisäinen viestintä. Siihen eivät Marie Kondōn huumaannuttavat järjestelyopit näytä purevan. Jokainen työviikko alkaa, täyttyy ja päättyy tapetiksi muuttuneella tauhkalla, jonka lukuarvot ovat romahtaneet jo neljä tuotantokautta sitten. Mutta silti viestikentissä soivat vanhat coverit ja uusiakin yrittäjiä tuntuu koelauluihin riittävän. Miksi? Koska sisäinen viestintä on nopein tapa delegoida asia pois omista käsistä. Sillä voi paaluttaa mahdollisuuden jälkiviisauteen. Mitä minä sanoin? Mutta ennen kaikkea: sisäinen viestintä ei maksaa muuta kuin aikaa. Ja aikaa on rajattomasti. Viesti seuraa taskussa kätevästi vaikka vanhenpainiltaan tai ruokaostoksille. Mitä vapaa-ajallaan nyt muutakaan?

Jos jokaiselle viestille määritettäisiin hinnaksi vaikka 10 c/lähetys/vastaanottaja ja kertyneet varat kohdistettaisiin esimerkiksi henkilökunnan koulutukseen, nappaisimme monta kärpästä yhdellä päätöksellä: viestit erottuisivat, niitä arvostettaisiin, niitä luettaisiin, ne vaikuttaisivat – ja henkilökunta oppisi multiploidun koulutusbudjetin ansiosta uutta. Uuden oppimiseen konmarittaminen ei päde. Tietoa ja taitoa voi aina hankkia lisää. Uusi saa vanhatkin opit uuteen valoon.

 

bb2da0f20

Nano nano!

No Comments

Päivän mittaan jokainen meistä saa viestejä monessa eri roolissa: työntekijänä, luottamushenkilönä, perheenjäsenenä, harrastajana, ystävänä. Informaatiotulvan tsunamissa hyvä viesti on selkeä eikä anna mahdollisuuksia loputtomalle ketjuuntu- miselle. Kukaan meistä ei jaksa kaivaa olennaista tietoa loputtoman ketjun syövereistä.

Huonosti rakennettu viesti on omiaan rapauttamaan lähettäjänsä arvovaltaa. Mikro- tai nanomanageeraus ei luo ainakaan minun silmissäni luottamusta. Itse (ainakin omasta mielestäni) luotan hyvin pitkälle (työ)kavereitteni tekemisiin. Vastuuta oppii kantamaan vain jos sitä annetaan. Harvoin olen joutunut pettymään. Kun luottamusta on tarjolla, se yleensä halutaan voittaa.

Olen jo omalta osaltani lapseni kasvattanut. Hyvin sekin meni. En koskaan sanonut heille, että viipaloikaa leipä, voidelkaa se Oivariinilla, laittakaa ensin kalkkuna, sitten juusto ja päälle jotain vihreää. Käärikää elmukelmuun. Sanoin, että jos tarvitsette treeneihin eväät, tehkää itse. Eivät ole pojat nälkään kuolleet. Eivätkä jääneet koskaan leikkeleet pöydälle lämpimään. Nehän olisivat pilaantuneet siinä.

valipala-voileipa-2

Kiitos kuuluu koko tiimille

No Comments

Eilisen aikataulu meni uusiksi, kun minut kutsuttiin pikakomennuksella yhden yrityksen hallitukseen kertomaan näkemyksiä markkinoinnista. Iltapäivän ja illan työt jäivät osin tekemättä. Onneksi en ole yksin. Delegoin töitäni tien päältä kollegoilleni.

Tänään aamu oli aika tiukka. Lähtö kuudelta ja ensimmäiset tapaamiset Helsingissä kasilta ja ysiltä. Kello kymmeneksi oli aikataulutettu uusasiakastapaaminen. Etenin palaveriin puolijuoksua kohti Lönnrotinkatua. Mannerheimintien kohdilla kännykkä piippasi. Tekstiviesti työkaveriltani kertoi, että ”tulossa on”. Ja kyllä: sähköposti liitteineen saapui klo 9:58. Latasin sen asiakkaan sisäpihalla roskiksen päällä samalla, kun minulle tultiin avaamaan ovea.

Neuvottelutilassa ei ollut ulkoista näyttöä. Jouduin esittelemään presentaation omalta koneeltani. Parikymmentä slidea, joista jokainen tuli minullekin yllätyksenä. Flow oli hyvä. Presentaation puolivälissä potentiaalinen asiakas huudahti spontaanisti, että insightimme ei voisi olla enemmän spot on. Tämän kohokohdan jälkeen laskettelin maaliviivalle viimeiset portit niukasti selvittäen. Kolmanneksi viimeisen kelmun kohdalla olin horjahtaa, koska en ymmärtänyt siitä ensivilkaisulla mitään. Puhuin hetken jääkiekosta ja samalla silmäilin esitystämme. Horjahdus, ei kaatumista. Kunnialla maaliin. Jatketaan ensi viikolla tästä, sanoi (potentiaalinen) asiakas lopuksi. Kiitin ja kumarsin.

Kiitos ja kumarrus Netta, Tero ja Toni. On helppo lasketella, kun on taustat kunnossa;)

 

tanjapoutiainenwomenslalomalpinefisskicrcw4p5fld5l

Eyes wide shut

No Comments

Media perkaa päivätolkulla armottomia väkivallantekoja. Sosiaalipornon nimissä haastatellaan murhaajien hämmästyneitä puolituttuja: ”En olisi koskaan uskonut hänestä.” Samaan aikaan taustoitukset kertovat epäiltyjen mielenterveyshäiriöistä, vuosien päihde- ja lääkekierteestä, syrjäytyneisyydestä ja väkivaltaisesta käytöksestä. Jos edellä mainitut eivät kerro riskiprofiilista, millaisia merkkejä ihmisen pitää osoittaa, jotta hänestä olisi voinut uskoa?

Syylliseksi todettu on useimmiten itsekin uhri. Hänen syrjäytymisensä ei ole voinut jäädä huomaamatta hänen läheisiltään. Lähtökohtaisesti pahan olon hoito ei ole yhteiskunnan asia. Se on lähipiirin työ. Välittämistä ei saa ulkoistaa. Vasta silloin kun omat voimat ja keinot eivät riitä, on aika kääntyä yhteiskunnan apuun. Jotenkin minulla on sellainen olo, että sosiaalisen median solsidanmaiset paineet ovat tehneet meistä kyvyttömiä tai ainakin haluttomia kohtaamaan arjen vastamäkiä.

Elämä ei ole vain cin cin. Se on myös tarjousjauheliha, vesivahinko tai Downin syndrooma. Niissä ei ole mitään vikaa. Nekin ovat elämää.

products_photo_bv

Mikä olisi ollut parempi vaihtoehto?

No Comments

Kai minun olisi pitänyt suuntautua akateemiselle uralle. Olen hyvä oppimaan ja kohtalaisen hyvä yhdistelemään ennakkoluulottomasti oppimaani. Niin ei kuitenkaan käynyt. Minusta tuli sattuman sanelemana mainosmies. Joskus tuntuu, että minusta olisi paljon enempään. Tänään luin Markkinointi & Mainonta –lehteä. Siinä Mitä & mieltä –palstalla kysyttiin markkinointiviestintätoimistojen vetäjiltä: Milloin mainonta on viestintää parempi valinta. Vastaukset olivat vähintään yhtä latteita kuin kysymys.

Aloin miettiä, mitä muuta minusta olisi voinut tulla kuin mainosmies. Akateeminen ura ei nuorena miehenä oikein tuntunut sopivan temperamentilleni. Lääkäriys kiinnostaisi, mutta en voi sietää verta enkä sairauksia. Juristiksi lienen väärällä tavalla luova. Opettajan työssä ahdistaisi samojen asioiden jatkuva toisto. Käsityöläisammatit olisivat houkuttelevia, jos olisi edes alkeelliset kädentaidot. Toimittaja voisin olla. Poliitikkokin olisi mahdollinen, mutta en jaksaisi politikointia. Taidekauppias mieluusti, jos sillä eläisi.

Olen etuoikeutettu, että minulla on edes mahdollisuus miettiä tällaisia. Valtaosalla maailman ihmisistä ei ole. Aleppossa satojen tuhansia ihmisten arki ja unelmat on lanattu lopullisesti. Eikä siitä ole kuin 75 vuotta, kun sama lohduttomuus kohtasi meitä. Se kosketti läheisesti omiakin vanhempiani. Joskus mietin, millaisia olivat isoisäni unelmat. Mitä ne olivatkaan, ne sammuivat liian varhain. Ehkä ne elävät nyt minussa. Uskon, että ne elävät lapsissani. Mainosmiehenä on hyvä. Biokemistivaimoni leipoo keittiössä kääretorttua. Valse Triste soi. Lapset tulevat syömään. Yhdessä sytytämme kynttilät heille, jotka mahdollistivat tämän.

 

1397353_10152373504251986_4543034946153474667_o

Tämä hetki on liian lähellä eilistä

1 Comment

En katso koskaan vanhoja valokuvia. Mennyt on mennyttä. Huomenna on huomenna. Olen aina ollut ylpeä siitä, että katson huomiseen. Olen optimisti. Olen parantumaton optimisti. Tiedän, että huomenna on paremmin. Suuntaan katseeni aina eteenpäin. Tämä hetki on liian lähellä eilistä. Joskus pelkään pysähtyä. Eteenpäin on mentävä. Liike-energiani vetää perässään muitakin. Toivottavasti suuntani on oikea.

Joskus muistot yllättävät. Olin Granitissa ostamassa sähköjohtoa paperiseen joulutähteen, kun altistuin irtomyynnissä olleiden kuivattujen tähtianisten tuoksulle. Se vei minut hetkeksi jonnekin muualle. Tulevaisuus se ei ollut. Äsken kuuntelin Spotifya. Tein sen, mitä tein, täysin tietoisesti. Katsoin taakseni. Kun painoin vastajulkaistun biisin playta, tiesin viettäväni seuraavat minuutit epämukavuusalueellani. Muistoissa.