Kunnian kentät

No Comments

Sain joululahjaksi Martti Alahuhdan uutuuskirjan Johtajuus. Siinä Suomen kaikkien aikojen yritysjohtaja kertoo yksinkertaisen säännön: Joukkuepeleissä pallo tai kiekko pomppii sille joukkueelle, joka liikkuu enemmän. Maaleja syntyy sitä enemmän, mitä enemmän liikkuu maalia kohden. Sama koskee yritystoimintaa.

Olen täsmälleen samaa mieltä. Mutta tiedän kokemuksesta , että tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Liikkuminen on raskasta. Vastustajakin liikkuu. Maalilla pitää ottaa vastaan iskuja. Se tekee kipeää. Ja mikä haastavinta, urheilusta poiketen yrityselämässä kentät ja säännöt muuttuvat.

Olen vakuuttunut siitä, että tulevaisuuden menestyjiä ovat yritykset ja yksilöt, jotka osaavat ja uskaltavat katsoa perinteisten pelikenttien ulkopuolella. Jotka uskaltavat haastaa perinteisiä sääntöjä ja toimintamalleja. Jotka ovat valmiita avoimuuteen ja keskusteluun. Niin se on aina ollut. Mutta silti tutun ja turvallisen kyseenalaistaminen pelottaa.

Ei lähikaupasta haettu 70 cm pitkä patonki mahdu taittamatta Vespan penkin alle. Ford Focukseen se mahtuisi.

 

6056eecc98164077c6313afbb00df0ba

 

Harmaa on kaunis väri

No Comments

Olen paraskin sanoja. En osaa irrottaa. En antaa periksi. Alun perin suunnittelin olevani lomalla tämän viikon. Olin loman tarpeessa. Tarve ei ole muuttunut miksikään, mutta on turha pitää lomaa, jos sitä ei voi pitää hyvällä omallatunnolla. Työt olivat tekemättä. Yksi juttu kirjoittamatta. Pari tarjousta lähettämättä. Muutama tärkeä vastaus kirjoittamatta. En antaisi anteeksi itselleni, jos en olisi edes yrittänyt loppuun asti. Et tule koskaan toisena maaliin, jos jätät kisan kesken.

Työelämä on kilpajuoksua. Kilpailu ei rauhoitu edes jouluna. Sosiaalinen media suoltaa toinen toistaan eksoottisempia lomapäivityksiä. Bling-bling! Ei niissä itsessään ole mitään pahaa. Päinvastoin. Aurinkoiset tai lumiset maisemat tuovat omatkin unelmat hieman lähemmäksi. Ja pitää tunnustaa, että itsekin mielelläni jaan lomakuvia. Loma läheisten kanssa on elämän parasta aikaa. Arvostaisin sosiaalisen median värikkäitä lomaviestejä kuitenkin enemmän, jos niiden jakajat malttaisivat joskus kertoa myös harmaammasta arjestaan.

Harmaa arkikin on täynnä valonpilkahduksia, jos malttaa pysähtyä katsomaan. Yksi suosikkijoululauluistani on Tracey Thornin Joy. Siinä sanotaan: It´s because of the dark, we see the beauty on the spark. Se on kauniisti sanottu. Siinä kiteytyy elämän ihme. Joulun ihme.

Jouluna meillä on toivottavasti aikaa olla kipinöitä toisillemme.

 

 

 

Koneeseen kadonnut

1 Comment

Meillä oli eilen iltapäivällä töissä yhteinen kahvihetki. Ihq työkaverini Karo antoi kaikille aaneloset ja niihin kirjattiin alareunaan oma nimi. Sitten ne laitettiin kiertämään pöytää ja jokainen kirjoitti arkkiin jonkin luonnehdinnan paperin haltijasta. Omien poikien ala-asteluokilla tehtiin samanlainen harjoitus. Pojat saivat niistä muistoiksi pienen vihon, mihin luokkakavereiden luonnehdinnat oli kerätty.

Me aikuiset saimme eilen omamme. Luin vain yhden työkaverin sanat: ”Juuso on parhaimpina päivinään aivan superihana.” Se riitti. Lähdin pois ja laitoin paperin laatikkoon piiloon. Minua itketti. Onneksi piti lähteä asiakastapaamiseen. Olin sielläkin huono ja ajatuksissani.

Ei minua liikuttanut se, että kollegani rivien välissä arvioi minut ailahtelevaksi. Tiedän toki itsekin, että minulla on hyvien päivien lisäksi huonoja. En edes kuvittele voivani yltää tasalaatuisuuteen. Minua liikutti se, että arvio oli niin totta. Ja että siinä ei sanottu minun olevan huonoina päivinäni piikki perseessä. Tiedän sen itsekin. Ja uskokaa tai älkää, niin huonot päivät ovat itselle raskaampia kuin muille.

Markkinointi & Mainonta haastatteli Caratin uutta toimitusjohtajaa Heidi Björklöfiä, joka sanoi oppineensa lapsuudenkotinsa perheyrityksestä, että työtä tekevät ihmiset eikä koneet. ”Niin kauan kuin ihmisten kanssa sujuu hyvin, koko yritys voi paremmin.” Se on vain ja ainoastaan näin. En tiedä typerämpää sanontaa kuin ”asiat riitelevät, eivät ihmiset.” Minä en ole koskaan kimpaantunut mielipiteelle vaan sen esittäjälle. Olen ollut monesti ylpeä siitä, että olen omaksunut jonkin asian. Olen ollut paljon ylpeämpi siitä, että olen saanut uuden ystävän, vaikka mielipiteemme olisivat monin kohdin eriäviä.

Elämän tekevät elämisen arvoiseksi ihmiset, eivät koneet. Jos tenniksen pelaaja pelaa tai laulaja laulaa kuin kone, hänestä ei tule yleisön suosikkia. Kuka meistä seuraisi kahden tietokoneen välistä shakkiottelua? En minä ainakaan. En edes hyvinä päivinäni.

 

Näyttökuva 2015-12-19 kello 10.25.48

Edes hetken hyvä

No Comments

Kukin taaplaa tyylillään. Jokaisella on oma tapansa valmistua jouluun. Meille ei tule joulukuusta, koska olen kiusallisen allerginen kuusen hönkimiselle ja menetän ääneni. Siitä tuskin monikaan olisi pahoillaan;) Suurempi syy kuusettomuudelle on olohuoneemme kentianpalmu (kodissamme on aina ollut sellainen), joka kuolee kuusen kanssa samaan huoneeseen sattuessaan. Uskollinen kuusemme on muovinen eikä erityisen pörheäkään. Alennusmyynnistä ostettu. Mutta on se kaukaa katsoen ja viljalti koristeltuna kuusen tapainen. Joulukukkamme eivät saa tuoksua. Amaryllis on sallittu. Näitä allergiajuttuja. Joulupöytäkään ei ole perinteinen. Lahjoja meillä jaellaan tavattoman maltillisesti.

Mutta odotan joulua silti paljon, sillä jouluna saa olla hämärässä. Himmeitä valoja, kynttilöitä, vaimeita ääniä, massoittain suklaata. Mitä enemmän tilpehööriä, sen parempi. Kotoisuus tulee sukupolvien keskeisestä kasautumisesta, pakottomasta yhdessäolosta ja joutilaisuudesta. Aaton kruunaa jouluhartaus Ylösnousemuskappelissa. En koskaan lakkaa hämmästelemästä sen kauneutta. Siellä ei ole yhtään rumaa, ei yhtään turhaa yksityiskohtaa. Pelkkää harmoniaa. Sen suunnittelija – Erik Bryggman – on ollut nero. Oikeastaan Ylösnousemuskappeli on kuin joulu parhaimmillaan: ei yhtään rumaa, ei yhtään turhaa yksityiskohtaa. Pelkkää harmoniaa.

Olisipa meillä kaikilla edes hetken hyvä. Edes jouluna. Jospa jokainen muistaisi antaa edes pienen osan omasta onnestaan sitä tarvitsevalle. Onni on kuin rakkaus. Se ei kulu jaettaessa.

 

Näyttökuva 2015-12-18 kello 21.01.15

Tehdään tämä asia nyt selväksi

No Comments

Kirjoitimme tuttuun tapaan joulukirjeen ystäville. Tulostimme, kirjoitimme kuoret, vedimme nimmarit kirjeisiin, taittelimme, kuoritimme ja nuolimme liimapinnat kiinni. Tämän päivän hommaksi jäi ”vain” 67 kuoren vieminen postiin.

MINÄ: ”Postittaisin nämä kuoret. Ehtivätkö vielä jouluksi?”

POSTIVIRKAILIJA PAU: ”Ehtivät kyllä sekä ykkös- että kakkospostilla.”

MINÄ: ”Ai, luulin, että halvempi jouluposti piti lähettää jo maanantaina.”

PAU: ”Maanantaina tosiaan oli viimeinen päivä siihen.”

MINÄ: ”Ahaa. Mikä ero on ykkös- ja kakkospostin hinnalla?”

PAU: ”Ykkösposti on 1,10 euroa ja kakkonen yhden euron per kirje. Mutta jos lähetät kakkospostia, kuoriin pitää merkitä numero 2.”

MINÄ: ”Otan siinä tapauksessa 67 ykkösmerkkiä.”

PAU rahastaa ja antaa merkit.

PAU: ”Ykköskuoriin pitää liimata lisäksi nämä PRIORITY-merkit.”

MINÄ: ”Miksi ihmeessä jos molemmilla lähetystavoilla kirje on perillä jouluksi.”

PAU: ”Meillä on sellainen määräys.”

Minut ohjataan liimailemaan 134 tarraa 30×30 senttimetrin kokoiselle asiakastiskille. Puolet kuorista putoaa ahtaudessa lattialle. Naapuripöydällä joku IT-yrittäjä survoo Postista ostamaansa kymmeneen kirjekuoreen joitain pokkarin kokoisia pahvilaatikkoja ja kirjoittaa kuoriin vastaanottajien osoitteet ja vie ne toiveikkaasti tiskille.

PAU2: ”Nämä kuoret eivät nyt kyllä mene kirjeinä vaan ne pitää postittaa paketteina. Teidän pitää täyttää pakettikortit tai antaa meille vastaanottajailmoitusta varten vastaanottajien puhelinnumerot.”

IT-MIES: ”Eihän minulla nyt ole näiden asiakkaiden numeroita tässä.”

PAU2: ”Siinä tapauksessa pitää täyttää pakettikortit.”

IT-MIES väkertää naapuripöydällä pakettikortit ja palaa tiskille. Jatkan omien kuorieni poimimista lattialta.

PAU2: ”Olette täyttäneet ulkomaan liikenteen pakettikortit, nämä eivät kelpaa kotimaassa.”

Palautin oman pinoni omalle PAUlleni, kävelin autoon enkä katsonut taakseni.

Ovatkohan PAU ja PAU2 koskaan olleet itse asiakkaina? Miksi heidän piti kyykyttää asiakkaita ja tehdä selväksi, ketä varten heidän postitoimistonsa on olemassa. Selväksi kävi, että ainakaan maksavaa asiakasta varten se ei ole. Jos ja kun haluamme nostaa Suomen taas jaloilleen, meidän tulee oppia asettautumaan toisen asemaan.

 

priority-prioritaire

Kerrostumia

No Comments

Olimme viikko sitten Tukholmassa. Lounastimme kaupungin vanhimmassa yhä toimivassa ravintolassa. Se on vuonna 1721 perustettu Den Gyldene Freden. Söin lihapullia. Ne on valmistettu samalla reseptillä 250 vuotta. Istuin ehkä samassa pöydässä, jossa minua ennen olivat syöneet Michael Bellman, Evert Taube, Cornelis Vreeswijk tai Jussi Björling. Nämä taiteilijat ovat istuneet siellä taatusti monta iltaakin. O Helga Natt!

Tänään olimme laulamassa kauneimpia joululauluja Kuusiston kirkossa. Vaatimaton hirsirakennus on rakennettu 1700-luvun lopulla. Voisi kuvitella, että se näyttää sisältä ja ulkoa aikalailla samalta kuin 200 vuotta sitten. Pappikin puhui ilman mikrofonia. Viimeisenä laulettiin Maa on niin kaunis. Keskiaikainen laulu laulettiin ilman säestystä. Sähkövalotkin himmennettiin. Se oli kaunis hetki.

Katsoin vuosi pari sitten Suomen kaunein koti –ohjelmaa. Yhtä kotia arvosteltiin siinä asuntomessumaiseksi. Sisustuksessa ei ollut raadin mielestä kylliksi ajallisia kerrostuksia. Asun itsekin asuntomessutalossa. Osa talosta on rakennettu vuonna 1957, sitä on laajennettu vuosina 1988 ja 2008. Ruokapöytämme on 1700-luvulta, tuolit 1940-luvulta ja niiden alla oleva paperinarumatto vuodelta 2013. Niitä ei ole hankittu kerrostuksellisuutta lisäämään. Ne ovat mielestämme kauniita.

Olohuoneessamme on Jenni Hanhilammin pysäyttävä taideteos Latomaisema vuodelta 2003. Siihen on kuvattu purettavia, viimeisiä hetkiään pystyssä seisovia latoja ja sahattu kuvien väliin pätkä jo puretun ladon seinää. Se on uskomattoman kaunis ja puhutteleva teos. Siinä on kerrostumia, jotka ovat aitoja.

 

gf1

Todellisia arvoja

No Comments

Vuonna 1998 työskentelin vuoden Markkinointi Viherjuurella. Muistan, kun kerrankin puhuimme toimitusjohtaja Arto Liinpään kanssa isoilla kirjaimilla. Tai ainakin minä puhuin, Arto taisi tapansa mukaan hillitä itsensä. Olin tuohtunut yrityksen rapistuneesta arvopohjasta ja luonnollisesti myös kerroin sen esimiehelleni. Sanoin, että Liinpää on rakentanut yrityksestä sellaisen, jonne legendaarisella perustajalla, yhtiön maineen luoneella Matti Viherjuurella ei olisi enää asiaa. Olin oikeassa. Liinpää tunnusti sen muutama vuosi myöhemmin yrityksen konkurssin jälkeen.

***

Kävimme joskus Kauppalehden sivuilla reipashenkistä debattia akselilla Jukka Kurttila – Juuso Enala. Kurttila oli silloin Bob Helsingin johtaja. En muista, mihin keskustelu johti. Minä jämähdin mainosalalle, Kurttila jatkoi eteenpäin ja osti viime vuonna yhtiökumppaneineen 200-vuotiaan Finlaysonin. Ensitöikseen he palauttivat yhtiöön perustaja James Finlaysonin arvot 1800-luvun alusta: suvaitsevaisuus, kansainvälisyys, edistyksellisyys ja halu kokeilla uutta. Minun mielessäni rohkeampi veto kuin Tom of Finland –kuosien lanseeraus.

***

Tänään törmäsin verkossa Rainmakeriin. He kertoivat itsestään seuraavasti: Me nauramme paljon, työskentelemme toisiamme varten ja asiakkaidemme hyödyksi. Emme pelkää mitään, koska pelko ohjaa keskinkertaisuuteen. Haluamme kehittyä enemmän kuin muut, koska haluamme enemmän kuin muut. Meidät tekee tyytyväiseksi se, kun asiakkaamme voittavat omat taistelunsa. Kiteytämme arvomaailmamme Mark Twainin sanoin: ”Elät vain kerran; uskalla rikkoa rajasi. Rakasta intohimoisesti, naura hervottomasti ja älä koskaan kadu mitään.”

Voiko tuota paremmin sanoa? Jos teot vastaavat sanoja, taivas on auki rainmakereille.

***

Yllä on kolme esimerkkiä, millaiselle arvopohjalle yritys voi rakentaa toimintansa. Olen vakuuttunut siitä, että juuri arvot ovat yritykselle visiota ja missiota tärkeämmät. Ja että arvojen tulee olla todellisia, ei unelmia. Frederick Koenigin sanoin:

”Ei onni synny sellaisen saavuttamisesta, mitä meillä ei ole, vaan sen arvostamisesta, mitä meillä jo on.” 

 

Santa

Kauneus. Tunkki. Toivo.

No Comments

Minulta pyydettiin teksti toimistomme joulutervehdykseen. Tein sen. Siitä tuli erinomainen. Taputin itseäni olalle. Tilaaja vastasi sandwich-palautteella: Hyvä on, mutta synkkä. Mutta että osaisin tehdä toiveikkaamman lopun.

Luonnollisesti ajattelin, että pidä tunkkis. Tee itse parempi, kun kerran osaat. Ja, että joulussa ei ole mitään toiveikasta. Joulun konseptiin kuuluu luterilainen kaiken alleen peittävä alakulo.

Olen kai jollakin aika vakavallakin tavalla uskonnollinen. En silti mieti joulun tunnusmerkistöä mitenkään uskonnolliselta kannalta. Minulle joulu on vain yksi pidennetty viikonloppu muiden joukossa. Ja silti se on kaikkea muuta. Kaiken jouluna lausutun tulee olla pelkistetympää, aidompaa. Jouluna on lupa jättää duuriin sävelletyt myyntipuheet kaappiin ja lausua mollissa ilman korulauseita. Pienessä piirissä. Lähempien kesken. Paljaana kaikesta pinnallisesta.

Mielestäni ei tarvita esilukijaa kertomaan, että tässä kaikessa on toiveikas loppu. Kauneus on katsojan silmässä. Toivo lukijan sydämessä.

 

the_lonely_star_by_bigmamaichigo-d6yn1fa

Yllättävä kehityskeskustelu

No Comments

Pitkäaikaisin kollegani kutsui minut tänään neuvotteluhuoneeseemme ja teki jumalaisen väliintulon. Hän kysyi minulta, miksi olen ollut niin töissä viime viikkoina niin pahantuulinen ja aggressiivinen. Hän oli aidon huolestunut.

Satakuntalaisena en luonnollisestikaan tunnustanut sitä hänelle, mutta olin tavattoman kiitollinen ja liikuttunut.

Tiedän kyllä itsekin, että kaikki ei ole hyvin juuri nyt. Henkilökohtainen työmääräni on ollut pari viime vuotta kohtuuton. Jos tässä iässä herää viikkoja aamuisin puoli viideltä töihin, alkaa kynttilä lepattaa molemmista päistään.

Kukaan ei käske minun herätä. Työnsankaruuteni on täysin sisäsyntyistä. Oireyhtymään kuuluu lisäksi keskivaikea kontrollifriikkeys ja pakonomainen tarve pysyä aikatauluissa. En voi koskaan mennä asiakastapaamiseen valmistautumattomana. Aamuöiden hiljaisina tunteina perehdyn asiakkaiden liiketoimintaan. Teen sekavia muistiinpanoja. Kirjoitan irrallisia tekstinpätkiä. Yritän muokata irtoideoistani loogisen jatkumon. Ennen virka-aikaa tarkistan excelistäni, että olen muistanut huomioida tasapuolisesti jokaista työkaveriani. Kirjoitan anteeksipyyntöjä, jos suorasukaisuuteni on saattanut jotakuta loukata. Pahimpina viikkoina olen liikkeellä viitenä päivänä viikossa. Pelkkiin matkoihin saattaa kulua 20 tuntia viikossa.

Rakastan työtäni ja työkavereitani, mutta joskus voimat ovat loppu. Pelkkä kollegan huoli jaksamisestani oli poikkeuksellisen tärkeää. Kyllä tämä tästä. Kiitos, Teija.

 

stress-burnout-match-e1425595742205

Keskeinen oivallus

No Comments

Luin perjantaina illalla Taina Semin kirjoittaman kirjan Mieleen tatuoitu minuus. Sen kohderyhmä on hoivatyön ammattilaiset. Kirja kertoo muistisairaan ihmisen käyttäytymisen taustalla olevan merkityksen löytämisestä ja sitä kautta yksilöllisen hoivatyön toteuttamisesta.

Kirja oli aivan erinomainen. Sen pitäisi olla jokaisen esimiehen perusteos – alasta riippumatta.

Kirja kertoo havainnollisesti siitä, miten muistisairasta voi hoitaa laadukkaasti vain jos ymmärtää hoidettavan taustan ja arvot: millainen hän oli, mitä hän arvosti, mihin hän uskoi ennen muistin taipumista.

Sama pätee jokaisessa työyhteisössä. Esimiehen tulee olla kiinnostunut jokaisesta tiiminsä jäsenestä. Mikä häntä motivoi? Kohtaavatko hänen henkilökohtaiset arvonsa yhteisön arvot? Millainen hän on sydämessään?

Nämä ovat suuria kysymyksiä eikä niihin voi saada vastauksia, jollei uskalla antaa samaa itsestään. Työkaveria tulee uskaltaa katsoa silmiin – ja niiden taakse.

 

blue-eyes_2447185b

Older Entries