Yhteiset arvot

No Comments

Luin viikonloppuna menneen viikon talouslehtiä. Yhdessä nimitysuutisessa kerrottiin ”uraansa määrätietoisesti rakentaneen” henkilön uudesta työstä.

Uutinen sai minut miettimään.

Voiko joku edistää oman uransa rinnalla koko työyhteisön uraa? Olen aina sanonut, että menestys on joukkuelaji. Henkilökohtainen taituruus rakentaa harvoin tiimin menestystä. Toisaalta massasta erottuvat huippuyksilöt tekevät monesti palveluksen muulle organisaatiolle: Kun huomio on parissa virtuoosissa, muu joukkue voi kasvaa ja kehittyä rauhassa.

Organisaation jatkuvan kehityksen kannalta on tärkeää, että jokaisella työntekijällä on urallaan henkilökohtaiset tavoitteet. Henkilökohtaisten tavoitteiden tulee kuitenkin sopia yhteen organisaation tavoitteiden kanssa. Jos yksilöt ponnistavat kohti yhteisiä tavoitteita samalta arvopohjalta, se antaa mahdollisuuden suurempiin irtiottoihin.

Onko sinulla ja työyhteisölläsi samat arvot?

 

maradona_kasi

Itsetuntemus vai asiakasymmärrys?

No Comments

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa Joosef tulkitsee faaraon unia. Talentin tunnistava faarao käyttää tilanteen hyväkseen ja rekrytoi viisauksia latelevan Joosefin kakkosmiehekseen. Seitsemänä hyvänä vuotena Joosef ostaa kansaltaan ylimääräisen viljan faaraon siiloihin ja seitsemän laihan aikana myy sen kovaan hintaan takaisin. Kansa myy viljaa vastaan ensin karjansa, sitten maansa ja lopulta – itsensä.

Taloudessamme on takana seitsemän laihaa vuotta. Kenelle olemme myyneet itsemme?

Viimeiset seitsemän vuotta yritykset ovat käpertyneet itseensä. Sisäisiä prosesseja on tehostettu menestyksekkäästi. Läski on poltettu, kone on viritetty äärimmilleen. Tunnemme pakostakin itsemme, mutta tunnemmeko toisemme. Katse on ollut vuosia omassa navassa. Se on vienyt huomion asiakasymmärrykseltä. Ilman sitä on turha tuudittautua lihaviin vuosiin.

Ettekö tiedä, kuka olen, on monen organisaation asiakkaalle tulevaisuudessa turhan relevantti keskustelun avaus.

 

izettle-ee-11-07-12-02

Yhden miehen tuottavuushyppy

No Comments

Suomen kilpailukyky on romahtanut. Vienti vetää huonosti. Vientiyrityksille töitä tekevät palvelualan yritykset voivat huonosti. Kotimaisesta kulutuksesta riippuvainen vähittäiskauppa voi huonosti.

Minä voin huonosti.

Minä voin huonosti, koska en ymmärrä.

Hyväksyttävä ratkaisu heikkoon myyntiin tuntuu olevan henkilökunnan irtisanomiset ja lomautukset. Samaan aikaan yritykset budjetoivat epärealistisesti myyntiinsä kasvua. Eli vähemmillä resursseilla pitäisi laskuttaa enemmän. Työntekijäpuoli on kääriytynyt hyvinä aikoina saavuttamiinsa etuihin ja vastustaa työajan pidennyksiä. Ja toisaalla ahneet ja lyhytnäköisesti omistaja-arvoaan kasvattavat työnantajat eivät investoi keskeiseen tuotannontekijäänsä eli työntekijöihin.

Konttorimme oli 2000-luvun alussa Aurajoen rannassa pittoreskin 200-vuotiaan puutalon vintillä. Talossa oli musta peltikatto ja seitinohut ilmanvaihto. Kesäisin tilassa oli tuskallisen kuuma. Tilannetta edes vähän helpottaakseni tulin vuosia töihin joka aamu ennen aamukuutta tuulettamaan, jotta työkavereillani olisi mukavammat olosuhteet tehdä työtä. Viileämmässä he jaksoivat palvella paremmin asiakkaitamme. Asiakkaat maksoivat palkkamme ja yli jäi vielä voittoakin. Tärkein ja kannattavin työni oli tulla avaamaan ikkunat. Jotta kollegani saivat edellytykset tehdä oman työnsä.

Tänä kesänä tulin viikkoa ennen muita laittamaan asiakkuudet tulille, jotta työt käynnistyisivät saman tien ilman tyhjäkäyntiä, kun työkaverit tulevat lomilta. Se onnistui. Kone hyrräsi ensimmäisestä hetkestä alkaen.

Ratkaisu huonoon myyntiin on lisämyynti. Lisämyyntiä ei tehdä ilman työpanosta. Asiakkaita ei kohdata laiturinnokassa. Jokainen ylimääräinen vapaaviikko leikkaa vuotuista työpanosta parilla prosentilla. Negatiivisuuden kierre on valmis.

Emme tee tuottavuushyppyä ilman ponnistelua. Penkiltä on helppo huutaa. Mutta viisastelu ei auta. Mennään sinne maalille, otetaan iskuja vastaan ja tehdään se maali. Onnistutaan yhdessä. Työnantajilla ja –tekijöillä on molemmilla selkeä tavoite. Se on yhteinen. Se vaatii työtä. Ennen kaikkea se vaatii keskinäistä kunnioitusta.

Työtä pitää arvostaa. Se ei ole itsestäänselvyys. Terveyttä ei osaa arvostaa ennen kuin sen menettää. Samoin on työn kanssa.

 

Näyttökuva 2015-8-24 kello 12.21.18

En ole hiihtänyt jään yli Seurasaareen

No Comments

Olen ollut työelämässä 28 vuotta.

 

Olen kävellyt toimistossa tuhansia kilometrejä.

Ajanut autolla satoja tuhansia.

Seisonut junassa lumimyrskyssä, nukkunut yöbussin lattialla. Istunut lentokentillä.

Olen puhunut kymmenissä seminaareissa, sadoissa workshopeissa.

Olen istunut hiljaa.

Kuunnellut.

 

Olen palkannut kymmeniä työkavereita. Satoja.

Ihania harkkareita.

Olen nauranut tuhansia tunteja heidän seurassaan.

Olen itkenyt yksin, kun he ovat vaihtaneet työpaikkaa.

Olen vinoillut heille taas nähdessäni.

Olen haukkunut ventovieraita.

Pyytänyt anteeksi.

 

Olen vienyt työkaverini ensiapuun perheväkivallan jälkeen.

Lunastanut rahattomia baareista.

Kuljettanut kotiin keskellä yötä.

Taannut lainoja.

Saanut heiltä hymyn.

Lukemattomia kiitoksia.

Olen lyönyt yhtiökumppaniani.

Saanut vastineeksi veljellisen halauksen.

 

Olen kohdannut tuhansia asiakkaita.

Lupaillut kuun taivaalta.

Usein saavuttanut sen.

Olen kimpaantunut, flirttailut, hehkunut, masentunut.

Olen tuhlaillut karismaani. Polttanut molemmista päistä.

Olen heittänyt rakkainta asiakastani kännykältä.

Olen sitä ja tätä.

Olen alkanut itsekin uskoa legendoihin itsestäni.

 

Olen ansainnut paljon.

Joskus en mitään.

Olen maksanut velkoja.

Olen katsonut ulosottomiestä silmiin.

Olen saanut lojaaleja, korvaamattomia ystäviä.

Olen saanut vihamiehiä.

Minua on kusetettu.

Olen sietänyt sen.

 

En ole ollut ensimmäistäkään päivää sairauslomalla.

En yhdelläkään ylimääräisellä vapaapäivällä.

En ylityövapaalla, en pekkaspäivällä, en millään mitä näitä onkaan.

Olen palanut loppuun. Unohtanut miten ovi avataan.

Olen unohtanut nukkua.

Jatkanut silti aamulla.

Olen sekoillut.

Minua on yritetty auttaa.

Olen ymmärtänyt ottaa apua vastaan.

 

Olen käynyt Helsingissä tuhansia kertoja

En ole koskaan ollut ehtivinäni käydä Seurasaaressa.

En, vaikka minulla olisi siihen hyvä syy.

 

Rakastan työtäni.

Rakastan työkavereitani.

Asiakkaitani.

Haasteita.

Kiirettä.

Painetta.

Mahdottomuutta.

Onnistumisia.

 

Nyt minun taitaa olla aika rakastaa itseäni.

Mutta en tiedä, onko se pois muilta.

Se muu on aina tuntunut olevan tärkeämpää.

Tiedä sitten, mitä tässä tekisi.

Miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa.

 

Aamulla ainakin lähden Vaasaan.

 

oitavos1

 

Suomi putos puusta

No Comments

Olen rauhaa rakastava ihminen, mutta nyt alkaa kovalevy jumittaa. Jollei yhteiskuntasopimusta synny, hallitus uhkaa opiskelijoita tukien leikkauksella. Olen seurannut nuorten tilannetta tiiviisti työn, perheen ja luottamustehtävien vinkkelistä. Siksi minulla on kanttia sanoa vittuperkele.

Väännän rautalangasta, jotta hidasälyisempikin broileri tajuaa: Jalkapallon edustusjoukkue on ikääntynyt/leipääntynyt ja kilpailukyky on ajan myötä heikentynyt. Mitalipelit karkasivat jo vuosia sitten ja nyt uhkaa putoaminen pääsarjasta. Kasvamassa on kuitenkin parikin joukkueellista lupaavia junioreja. Veikkaan, että jos poliitikoilta kysyttäisiin, mitä pitää tehdä, kaikki heistä ehdottaisivat panostusta nuoriin. Heistä kasvaisi lähivuosina edustusjoukkueen runko, joka palauttaisi uskon ja voittamisen kulttuurin.

Nyt Suomessa kuitenkin täysin järjenvastaisesti sahataan puun elinvoimaisinta oksaa. Väläytellään opintotuen leikkaamista. Aivopierua perustellaan sillä, että pakon edessä opiskelija valmistuisi työmarkkinoille nopeammin. Mutta kun opiskelijankin tulee syödä, juoda, asua, pukeutua, liikkua ja harrastaa. Se maksaa. Jos opintotukea leikataan, pitää käydä enemmän töissä. Jos käy enemmän töissä, tulorajat paukkuvat ja opintotukea leikataan, jolloin pitää käydä lisää töissä ja opiskelut venyvät.

Hyvä idea on opiskelijoille tarjottu porkkana, jossa valtio lupaa subventoida ajallaan valmistuvien opiskelijoiden lainan takaisinmaksua. Tosin on selvää, että tämäkin oivaltava kädenojennus lopetetaan. Ehkä jopa perutaan taannehtivasti.

Olemme kiitollisuudenvelassa senioreillemme. He rakensivat hyvinvointiyhteiskuntamme. Heiltä ei saa leikata. Olemme kiitollisuudenvelassa nuorillemme. He näkevät tulevaisuuden valoisana ja pystyvät vaikuttamaan siihen. Heiltä ei saa leikata. Jos ja kun pitää leikata, leikataan heiltä, jotka hampaat irvessä pitävät kiinni monesti ilman omia ansioitaan saavuttamistaan eduista. Me löysäperseiset keski-ikäiset olemme saaneet osamme ja nauttineet siitä vastuuttomasti. Meillä on velvollisuus antaa nuorillemme mahdollisuus auttaa meidät pois täältä pimeästä.

 

20140827T191616Z_1_LYNXMPEA7Q0W4_RTROPTP_4_SOCCERNORWAYODEGAARD

Vahvemman oikeudella

No Comments

Viime päivinä on puhuttu erityisen paljon rasismista ja tieraivosta. Rasismista sen verran, että Technopoliksen Yhdysvalloista jo kolmisenkymmentä vuotta sitten Suomeen muuttanut toimitusjohtaja Keith Silverang lausui viime viikon Talouselämässä hienosti: ”Suomessa ei ole edes perusteita rasistiseen yhteiskuntaan: kansakunnalta puuttuu perusasenne, että olemme muita parempia.” Haluan uskoa, että se on näin. Uskon, että se on näin. Otankin kantaa tieraivoon.

Käyn 2-3 viikossa Turusta Helsingissä. Useimmiten omalla autolla, sillä se säästää yhdellä reissulla matka-aikaa 1,5 -2,5 tuntia verrattuna bussiin tai junaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän arvostan vapaa-aikaani. Epäekologisesti omalla autolla liikkuessani saan lisäksi viettää matka-ajan laatuaikaa keskenäni ja soitella puheluita muita häiritsemättä ja muista häiriintymättä.

Pari vuotta sitten vaihdoin autoni arvostamani merkin pienimpään mahdolliseen malliin. Samalla minusta tuli isompien tienkäyttäjien tieraivon kohde. Tyypillinen esimerkki tältä päivältä: Olin aamulla matkalla kohti Helsinkiä. Ohituskaistalla vauhtini 124 km/h. Perääni – vajaan auton mitan päähän takapuskuristani – hyökkää 5-sarjan BMW vilkuttaen raivokkaasti valoja ja töötäten. Noin viidessä sekunnissa sain ohitettua hitaamman kuorma-auton ja palasin oikealle kaistalle. Bemari-kuski ajoi hetken rinnallani, näytti keskisormea ja kurvasi aivan autoni keulan eteen ja hiljensi vauhtinsa reippaasti alle sataseen. Perussetti. Näitä näkee joka viikko.

Palaan rasismiin. Kansankuntana meiltä puuttuu asenne, että olisimme muita parempia. Mutta yksilöillä asenne voi hyvin. Kiusaaminen ja raivo syntyvät yksilötasolla lillukanvarsista. Alakoulun paras urheilija saattaa kiusata heiveröistä runopoikaa, koska on oppinut kotoaan vain fyysisen vahvuuden arvostuksen. Tieraivoaja näkee itsensä samalla tapaa suurentavassa peilissä. Heidän maailmassaan pyöräilijät ja pikkuautoilijat ovat karvanoppailijoille ja V8-moottoreille rakennettujen väylien tukkeena.

Kiusaajille ja raivoajille tiedoksi: Pieni ja tekninen voittaa ajassamme suuren ja kankean. Sekö teitä pelottaakin? Onko kiusaaminen kuolevan lajin viimeinen hätähuuto?

kids-bullying

Sitä saa, mitä rakastaa

No Comments

Ihmiset voidaan helposti jakaa leireihin. Selkeimpiä ovat tapaukset, joissa on mahdollista suorittaa jako kahteen. Sitä on joko oikea- tai vasenkätinen. Vaikkakin valtaosa meistä on jonkinlaisia sekoituksia, kätisyys on pääsääntöisesti joko tai.

Liike-elämässä heimoja on paljon. Jakaisin yritysten johtajat ja omistajat kuitenkin karkeasti kahteen: Niihin, jotka rakastavat ihmisiä ja niihin, jotka rakastavat rahaa. Kun tulee paha paikka, päätös lähtee selkäytimestä. Jos pitää vetää rakas puoliso, lapsi, lemmikki tai ystävä ylös jäistä, sen tekee automaattisesti vahvemmalla kädellään. Liike-elämässä useimmiten raha on ihmisen oikea käsi.

Kyse on ihmisten pohjattomasta ahneudesta. Mutta kyse on myöskin yhteiskuntamme vinoutuneista rakenteista. Yhteiskunta on rakentanut systeemistä pois putoaville ihmisille veronmaksajien kalliisti ylläpitämän turvaverkon. Yritykset saavat pärjätä omillaan. Niiden pitää varautua yksin turbulenttiin ja sumuiseen tulevaisuuteen. Siksi yritysten on haasteiden edessä houkuttelevaa joustaa työntekijöidensä kustannuksella ja siirtää heidät yhteiskunnan huoleksi.

Ihminen omaksuu vuosien mittaan vartalotyypilleen sopivat arvot. Sitä saa, mitä rakastaa. Elämänkokemus on opettanut, että rahan ja ihmisten rakastaminen ei valitettavasti mahdu samaan koriin.* Itse lohduttaudun illan pimetessä monesti sillä, että raha on kasvotonta ja kylmää. Ihmisiltä saa myös vastarakkautta. Se on korvaamatonta. Rakkautta ei voi ostaa. Eihän?
Näyttökuva 2015-8-15 kello 9.18.34

* Onneksi on myös poikkeuksia. Jos tunnistat omistajan/johtajan, joka rakastaa henkilöstöään yhtä paljon kuin rahaa, kiitä häntä siitä. Voit olla hänen uransa ensimmäinen.

Olemme samanlaisia

No Comments

Olen keskinkertainen mainosmies. Olen paljon parempi myymään kuin tekemään myymiäni reklaameja. Onneksi on taitavampia kollegoja.

Sikäli kun ottaa huomioon, että synnyin vuonna 1965 ja ainakin päällisin puolin poikana. Ja että kasvoin Kokemäenjoen suistossa, jonka asukkaat eivät ole tunnettuja hienosyisyydestään. Kun peilaan itseäni tätä vasten, on päivänselvää, että minulla on ollut aina mainonnan suunnittelijana yksi vahvuus: Jo nuorena osasin kirjoittaa keski-ikäisille naisille. Olen niin syvästi tunteva ja herkkä. Mitä nyt välillä näykin, haukun ja pureskelen. Kun nauran Olli Lindholmin totisuudelle, nauran itselleni.

Keski-ikäisiä naisia ei kannata väheksyä. Ennen niitä näki vain sukujuhlissa. Nykyään niitä tuntuu olevan kaikkialla. Sosiaalinen media on nostanut meidät keski-ikäiset naiset huikeaan kukoistukseen. Kun luen nuorten miesten postauksia tai blogitekstejä, jollen tietäisi kirjoittajaa, en erottaisi heitä idoleistaan – keski-ikäisistä naisista. Blazerin päärmeet kiinnostavat poikia enemmän kuin äitejään. Viineistä hifistellään, kohokkaiden kuohkeutta arvostellaan. Kuvapostaukset tulvivat romantiikkaa. Kalareissulta kuvataan haukien sijaan auringonlaskuja.

Meissä jokaisessa elää pieni tinakenkätyttö. Australialainen tuttavani sanoi, että kauneinta suomalaisuutta, mitä hän tietää, on karaoke klo 02:15. Silloin kertavedestä rohkaistunut suomalainen mieskuoro laulaa kyynel silmissään Aikuinen nainen mä oon. Ne ovat aitoja hetkiä, jolloin lauletaan suoraan sydämestä. Kysymys kuuluu: Lauletaanko silloin omille rakkaille naisille – vai itselle?

Molempi parempi. Lauletaan yhdessä;)

 

Näyttökuva 2015-2-10 kello 8.50.05

We’re off to never-never land

No Comments

Helsingissä järjestettiin viikonloppuna Weekend-festivaali. Loppuunmyydyn tapahtuman 60.000 vierasta eivät juurikaan kuormittaneet viranomaisia. Toisin oli alueen ulkopuolella. Siellä mieltä sitten pahoitettiin sitäkin enemmän. Soittoajoista tinkineestä festarista tehtiin 170 melupalautetta Helsingin kaupungin ympäristötoimeen.

Poikamme olivat vielä pieniä vuosituhannen vaihteessa. Jätimme Ruisrockin väliin. Mutta se ei kauheasti liudentanut tunnelmaa. Saimme laulaa Metallican tahtiin omassa kotipihassamme.

     Exit, light
     Enter, night
     Take my hand
     We’re off to never-never land

Ruissalon kansanpuiston rantalavan ja meidän kotitalomme välissä asuu satoja ihmisiä. Luulen, etteivät hekään tehtailleet valituksia. Ruisrock on osa kesän ääniä siinä missä satakieletkin.

Uskokaa tai älkää, mutta satakielet häiritsevät minua enemmän kuin festareilta kuuluva musiikki. Loppukeväästä niiden läpitunkeva laulu on uskomattoman voimakas. Kuin lintu laulaisi sisällä talossa. Talomme seinissä on 40 cm Ekovillaa, mutta sekään ei tunnu vaimentavan niiden kaunista laulua hiukkaakaan. Viikossa aamuöiseen pauhuun tottuu, eikä laulua edes huomaa.

Laulun puutteen huomaa. Tänä vuonna satakielet eivät tulleet luultavasti kylmän kevään vuoksi. Niiden mekkalaa jäi ikävä. Tervetuloa taas ensi keväänä puihimme huutamaan.

 

maxresdefault

 

 

Kaksi kuvaa, jotka kertovat Suomesta kaiken oleellisen

No Comments

Eilen Ilta-Sanomien jutussa esitettiin viisi kuvaa, jotka kertovat Suomen taloudellisen tilanteen koko kauheuden. Minä tarvitsen vain kaksi. Oikeastaan tarvitsen vain yhden, mutta kiitollisuudenvelkana Ilta-Sanomien hyvää avausta kohtaan lainaan yhden kuvan sieltä / Nordealta.

Oheisesta graafista näkyy, että vuoden 2008 jälkeen Suomen bruttokansantuote on laskenut 5 %. Samaan aikaan palkat ovat nousseet 25 % ja julkisella sektorilla, erityisesti valtiolla, tätä paljon enemmän. Ja mikä pahinta, työn arvostus on koko ajan laskenut. Julkinen sektori ja teollisuus ovat aina osanneet lomailla isolla kädellä. Nyt myös yksityinen palveluala seuraa nöyränä perässä. Vapaat lisääntyvät, palkat nousevat ja työn tuottavuus laskee. EK julkaisi tällä viikolla, että Suomessa on jo nyt EU:n lyhimmät työajat.

Näyttökuva 2015-8-6 kello 15.35.43

Tähän korkeasti arvostamani Suomen Ekonomien edunvalvontajohtaja Lotta Savinko sanoisi, että varsinkin ylemmät toimihenkilöt tekevät paljon ylitöitä, joita ei korvata. No mutta heitä varten on keksitty liukumat! Otan esimerkin tästä tuhon kierteestä: Kansainvälinen palvelualan yritys. Talousjohto painostaa kesäkuussa laskuttamaan, jotta toisen kvartaalin budjetti toteutuu. Tehdään ylitöitä. Liukumiin kertyy plussaa kymmeniä tunteja, mutta tavoitteesta jäädään hiukan. Vanhan tavan mukaan juhannuksilta lomille ja lomien yhteydessä puretaan tuntipankista ylitunnit. Neljän viikon loma venyy kuuteen viikkoon. Tämän päälle muutama lomautuspäivä tai vapaaksi vaihdetut lomarahat (jos työnantaja suostuu moiseen idiotismiin hän tunnustaa, että työntekijä on tuottavampi lomalla kuin töissä) ja pikku kesäbreikki onkin nassakat seitsemän viikkoa. Töihin tullaan takaisin elokuun puolivälissä, jolloin kolmannesta kvartaalista onkin (kas kummaa, toim.huom.) kulunut jo puolet. Laskutus mataa, talousjohto hyperventiloi, lomalta palanneet painavat pitkää päivää ja keräävät liukumiinsa sopivasti plussatunteja saavutetuksi eduksi muuttunutta ylimääräistä syyslomaa varten. Lomailukierteen aiheuttaman tuotantokapeikon vuoksi budjeteista kuitenkin näytettäisiin jäätävän ja varotoimena aloitetaan kiinteisiin kuluihin nopeimmin vaikuttavat YT-neuvottelut. Osa lomautetaan ja töissä olijat tekevät ylitöitä….

Tässä konkreettinen todiste: Kuva on tältä päivältä eli torstailta 6. elokuuta 2015 parhaaseen ruuhka-aikaan klo 8.05. Paikka on Porkkalankatu Ruoholahdessa – yksi Helsingin vilkkaimmista sisääntuloväylistä. Ei ole ruuhkaa. Ollaan lomalla. Lomailemalla BKT ei kasva.

No pain, no gain.

 

FOT891A

Older Entries