Valitettavasti Laura Räty ei ole yksin

No Comments

Tuoretta sosiaali- ja terveysministeri Laura Rätyä on lyöty arjesta ertaantumisesta. Julkisen mielipiteen mielestä poliitikon tulisi tietää, mikä on keskiverron suomalaisen tulotaso. Olen täsmälleen samaa mieltä. Semminkin, kun poliitikoilla on poikkeuksellisen hyvät edellytykset pitää yhteyttä äänestäjiinsä. Tunnen monia hyviä poliitikkoja, jotka tietävät kansan arjesta paljon enemmän kuin kansa itse. He seisovat markkinoiden kahviteltoilla ja kuuntelevat äänestäjiensä murheita. Parhaat heistä kuuntelevat.

Valitettavasti kaikki eivät pysty omaksumaan kuulemaansa. Valitettavasti omaksumisen puute ei ei koske vain poliitikkoja. Kiusallisen moni yritys on myös etääntynyt asiakkaidensa arjesta. Kuunteleminen ei auta, jos kuultu ei vaikuta yrityksen palveluiden tai tuotevalikoiman kehittymiseen. Muutos vaatii kurinalaisuutta. Vain uudistumalla voi pysyä elinkelpoisena. Kunnioitan perinteitä, mutta olen ymmärtänyt, että uudelle syntyy tilaa vain luopumalla vanhasta. Kaapit pitää joskus siivota ja vanhat aatteet viedä kierrätykseen. Jollekin nekin ovat uusia.

Tunnistan omat historialliset rasitteeni. Käytän esimerkiksi kollegojeni työn arvon mittaamiseen vanhentuneita mittareita. Omaa työtäni kyllä mittaan uudella tapaa. Koska tunnen itseni. Luotan itseeni. Muiden kohdalla luotan enemmän ajan ja paikan mittaamiseen.  Itse olen vapaa kellokortista, mutta jotenkin se muiden kohdalla tuntuu oikeutetulta. Olen oman elämäni lauraräty. Olen stockmann. Jollen muutu, olen oman elämäni kriisipomo.

Työelämä on muuttunut kyltymättömäksi.

No Comments

Ei ole epäselvää, etteikö nykyajan työelämä olisi henkisesti poikkeuksellisen kuormittavaa.  Työ ei jakaudu tasaisesti, sanotaan. Joilla on, on liikaa. Toisilla ei ole lainkaan. Työt seuraavat mobiilien päätelaitteiden myötä kotiin ja lomalle. Pitää olla aina tavoitettavissa. Työelämä on elinikäistä oppimista: jos ei kehitä itseään työn ohessa, vasemmalta ja oikealta ajetaan ohi.

Kaikki yllä kuvattu on totta, mutta en usko minkään niistä syistä olevan syypää työn poikkeukselliseen kuormittavuuteen. Uskon, että syy on yksinkertaisesti siinä, että työ on muuttunut kyltymättömäksi. Kun organisaatio on tehnyt parhaansa, saanut tiimityön perjantaina laadukkaasti valmiiksi budjetissa ja aikataulussa, onnistumisesta ei ole lupa nauttia. Tehty työ on muuttunut saavutetuksi eduksi. Ennen kuin syke vanhasta ponnistuksesta on ehtinyt tasaantua, tiimille on asetettu uudet tavoitteet. Ja mitä paremmin työnsä tekee, sen korkeammalle oman rimansa asettaa. Ensi vuonna verrataan tämän vuoden vastaavaan kvartaaliin. Koskaan ei saa taantua hetkeäkään. Ei millään mittarilla. Myynti on kyllä noussut viime vuodesta 22%, mutta kate vain 14 %. Pitäisikö tehostaa?

Työelämä on nykyisin kuin seinän maalausta. Samaan aikaan kun maalaus alkaa valmistua, joku suttaa sitä alkupäästä. Koskaan ei tule valmista.

Organisaatio ei voi koskaan parantaa suoritustaan, jos sillä ei ole aikaa hahmottaa sitä, mitä se on jo onnistunut saavuttamaan. Urheilijan kuntokaan ei nouse huippuunsa hampaat irvessä. Huippuvire vaatii herkistelyä. Suurin osa meistä tekee työnantajan eteen parhaansa. Voiko enempään käskeä? Saako enempää edes toivoa?

 

Healthy_Home_hand_painting_wall_iStock_000014555562Small_severija-kirilovaite-615x411

 

 

Kaunista kipua

No Comments

Tilasin kirjoja verkkokaupasta. Kuusi kirjaa. Sain kahden päivän päästä viestin: minulle toimitetaan vain neljä, koska kaksi on loppunut kustantajalta. Kirjoja myytiin, vaikka niitä ei ollut varastossa. Varastointi oli ulkoistettu kustantajalle.

Maailma on täynnänsä virtuaalikauppoja. Niillä ei ole mitään omaa. Ne keräävät tilaukset asiakkaan tarpeen mukaan. Oli kyse sitten tavarasta tai palveluista. Joku voi tarjota minulle kokonaisvaltaisia konsulttipalveluita keräämällä tarvittavan osaamisen verkostonsa freelancereista.

Virtuaaliyrittäjän työnantajariski on ulkoistettu pätkätyöläisille. Jos totta puhun, noin minäkin tekisin jos nyt perustaisin yhtiön. Keräisin verkoston, maksaisin sille vain saamastani lisäarvosta ja myisin katteellisesti eteenpäin. Mutta en voi, koska minulla on historia. Olen palkannut vuosien mittaan kymmeniä työntekijöitä. He ovat varastossani koko ajan. Jotta firma eläisi, minun pitää saada varastossa oleva tavara kiertämään.

Olen eri tavalla vastuussa vakituisille työntekijöille kuin olisin virtuaalitoimiston vetäjänä. Oman possen osaaminen ei aina vastaa asiakastarpeita. Joskus väkeä on liikaa, joskus liian vähän. Työviikot ovat yhtä organisaatiotetristä. Olisi helpompi lopettaa ja aloittaa alusta. Olla vapaa vastuusta. Mutta se ei ole mahdollista. Vapaus jättäisi jälkeensä tyhjyyden.

Vastuullisuus sattuu. Mutta se on kaunista kipua. Mikään ei korvaa aitoja työkavereita. Vastuullisuutta. Luottamusta. Arvostusta. Rakkautta ja vastarakkautta. Ystäväni Arto soitti kerran ja kysyi, olenko elämän rollercoasterissa ylä- vai alamäessä. En osannut vastata. Mietin, enkä osannut edes päättää, kummassa olisin halunnut olla. Olen kummassa tahansa, haluan olla lojaalissa seurassa.

 

rollercoaster

Taisteluni

No Comments

En ole ihan pahimmasta päästä kuitenkaan. Olen konservatiivinen, mutta sentään tunnistan ja tunnustan tarpeeni muuttua. Minulla työ liittyy pitkälti paikkaan ja mittaan sen ajassa. Tietotyön aikakaudella työn tulisi olla kummastakin vapaa. Yritän oppia hyväksymään sen. Olen ollut havaitsevanani pieniä askeleita kohti ymmärrystä.

Olen tapojeni orja paitsi töissä, myös vapaalla. Kuulun koulukuntaan, jossa sivistyksen pitää näkyä. En voisi kuvitellakaan lukevani kirjoja elektroniselta lukulaitteelta. Luettu kirja on minulle päänahka, jonka varastoin pölyttymään johonkin lukemattomista kasoistani. Kirja- ja levykasat ovat minulle todisteita eletystä elämästä. Kai ne ovat esillä myös vieraita varten.

Tilasin taas kuusi uutta kirjaa. Mitä hankin ja miksi?

 

Maggie O´Farrell: Varoitus tukalasta helteestä

Luin viime kesänä O´Farrellin Käsi jota kerran pitelin –romaanin. Se oli kesän virallinen tyttökirja. Ei ehkä aivan minun palani kakkua, mutta sen verran hyvä lukukokemus, että jatkan kirjailijaan tutustumista. Irlantilaisissa on aina jotakin minuun vetoavaa surumielisyyttä. Colm Tóibín on vienyt sydämestäni irlantilaispaikan, mutta on siellä tilaa O`Farrelillekin.

 

 Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake

Sydämessäni on Irlantiakin isompia kammio Afganistanille. Khaled Hosseinin Leijapoika oli aikanaan niin vavahduttava lukuelämys. Hosseinin kautta tutustuin valokuvaaja Joseph Hoytiin. Toivon, että Omarin romaani antaa maan kiehtovaan kulttuuriin ja historiaan uutta perspektiiviä.

 

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 4

Knausgård on mennyt pääni sisään. En halua edes ajatella, että sarja tulee loppumaan kuudenteen osaan.

 

Yahya Hassan: Yahya Hassan

Helsingin Sanomien jutun jälkeen en nähnyt muuta vaihtoehtoa, kuin hankkia vuoden puhutuimman pohjoismaisen runokirjan. Hassanissa yhdistyy Miki Liukkosen dekadenssi Lukas Moodyssonin vimmaan. Ja varmasti vielä enemmän. Katsokaan!

 

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä mainostettiin vuoden tai jopa vuosikymmenen suomalaiseksi esikoiskirjaksi. Minua se ei erityisemmin puhutellut. Mutta olen antanut itselleni kertoa, että kosovalaistaustaisen Pajtim Statovcin romaani se on.

 

Yann Martel: Beatrice ja Vergilius

Piin elämä oli hyvä, mutta sitä varhaisempi novellikokoelma Totuus Helsingin Roccamatioista oli mestariteos. Martellin kynään on sisäänrakennettu elämän kauneus ja ihmeellisyys. Joskus Martel ei pysty peittelemään hävytöntä oppineisuuttaan. Mutta en anna sen haitata.

 

Työhyvinvointia nahkatehtaan kellarissa

2 Comments

Luin viikonlopun Ilta-Sanomia. Siinä oli juttu ehdotuksesta työajan pidentämiseksi. Mahdotonta, työntekijät ja heidän etujärjestönsä huusivat. Opetus- ja hoivatyöt ovat nykyään entistä kuormittavampia, että ei mitään lisää koskaan meille ei, ei, ei!!!

Kuormittavaa verrattuna mihin?

Kun kävin alakoulua, opettajat tekivät kokeet käsin kirjoittamalla ja monistivat veivattavalla spriimonistuskoneella. Luokkakoot olivat isoja. Oppimisrajoitteiset olivat muiden joukossa. Piirtoheitin ja kelanauhuri ilmestyivät liitutaulun rinnalle yläkoulussa. Siellä nyt ei sitten ollut ruokasalia, ei vessanpyttyjä ja luokassa oli niin kylmä, että aineet kirjoitettiin talvisin hanskat kädessä.

Ulvilan suurimmat työnantajat 70-80-luvulla olivat Friitalan nahkatehdas ja Outokumpu kunnanrajan toisella puolella Porissa. Nahkatehtaan kellarissa teurastettujen eläinten nahkoja liotettiin käsipelillä irti lihankrämmäleistä joillakin superkemikaaleilla. Haju ylsi ohikulkevalle tielle, jota pitkin pyöräilimme kouluun. Outokummussa tehtiin keskeytymätöntä vuorotyötä valtavissa, kelmakasti valaistuissa satametrisissä teollisuushalleissa.

Ihmiset sairastuivat huonoissa työoloissa. Työ oli raskasta ja päivät pitkiä. Kunnan kaksi lääkäriä hoiti heitä. Jalka jäi palkin alle, mutta röntgenkuva ajettiin ottamaan bussilla Poriin. Posti toi kuvat 2-3 päivän päästä. Nyt ihmiset ovat terveempiä kuin koskaan, mutta lääkäreitä ja hoitajia lienee moninkertainen määrä. Röntgenkuvat siirtyvät bitteinä. Kouluissa on avustajia ja modernia tekniikkaa koulutuksen apuna.

30 vuotta sitten en muista edes koskaan kuulleeni puhetta työn kuormittavuudesta tai työpahoinvoinnista. Olin pikkuvanha. Muistaisin, jos sellaisesta olisi puhuttu. Työ oli silloin työtä. Vapaa vapaata. Nykykeskustelu on luonut keinotekoisen vastakkainasettelun. Loma on hyvä, työ on paha. Elää voi vain lomalla. Työ on se paska aika lomien välissä. Jopa Taloussanomat kirjoitti elokuun alussa kymmenen vihjettä, miten laiskotella työpaikalla.

Kuinka me kehtaamme?

 

F0000015_copy_low_res_copy

Kuka muu muka

No Comments

Sain eilen persoonaani kohdistuvaa palautetta. Se lähti lausujansa suusta kriittisenä, mutta kohdatessaan teflonpinnoitteeni, se jalostui imarteluksi. Sain kuulla, että tuon itseäni esiin verrattain voimakkaasti.

Totta munassa tuon. Ketä sitten?

Jos olisin Voimariini, miksi kiinnittäisin kaupan kylmähyllyssä asiakkaan huomion Beceliin?

Eilen oli kahdet tupaantuliaiset ja yhdet rapujuhlat. Tervehdin kymmeniä uusia ihmisiä. Sanoin kaikille, että olen Juuso. Olen ihana. Toivottavasti ainakin jollekin jäi mieleen nimeni ja keskeinen luonteenpiirteeni;)

Olen tietoinen, että käyttäytymiseni saattaa ärsyttää joitakin ihmisiä. Entä sitten? Cheek ärsyttää monia. Hän myi ensimmäisenä suomalaisena loppuun kaksi stadiokeikkaa.

 

konsertitvaaraLS_hi

Kuva on Tommi Heinon ja lainattu puolivallattomasti Iltalehden sivuilta.

Kaksoiselämä ei ole uhka, se on mahdollisuus.

No Comments

Anna mun kaikki kestää. Parikymmentä vuotta sitten Katja Ståhl oli Jyrki. 2000-luvun ensivuosikymmenellä hänestä kasvoi Suosikki. Ja nyt yhtäkkiä ja yllättäen hänestä on kuoriutunut pesunkestävä täti.

Iltalehden kolumnissaan Ståhl kirjoittaa ratikkapysäkillä kohtaamistaan kymmenestä ihmisestä. Yhdeksällä oli kädessään mobiilipäätelaite: ”Yksi puhuu, muutama tekstailee, yksi selailee sähköpostejaan, joku pelaa mobiilipeliä. Yhdistävä tekijä on, että kukaan ei ole läsnä.”

Läsnä missä? Ståhlin kanssa?

Jo Jari Tervo sanoi aikanaan, että ”elämä on toisaalla, sinne pääsee päätelaitteella.”

Ajan harvoin spåralla. Niinä harvoina kertoina en ole kokenut pakottavaa tarvetta olla läsnä matkakumppanieni kanssa. Useimmiten olen ollut läsnä kännykän välityksellä. Olen puhunut, tekstaillut, lukenut tai kirjoittanut sähköposteja, postaillut, kommentoinut. Enkä ole ollut yksin.

 

aTqE6LXTM

 

 

Luottamus omaan tiimiin

No Comments

Luin kesällä ruotsalaisen käsipallovalmentaja Bengt Bengan Johanssonin kirjan: Medaljer och gurkburkar. Kirjassa puhutaan Benganin valmennusfilosofiasta. Eikä suotta. Kyseessä ei ole ihan turha mies, sillä hän oli Ruotsin maajoukkueen päävalmentaja 15 vuotta ja sinä aikana Ruotsi voitti kaksi maailmanmestaruutta, neljä euroopanmestaruutta ja kolme olympiahopeaa. Lajissa, jolla on pelkästään Saksassa enemmän harrastajia kuin koko maailmassa jääkiekkoilijoita.

Reilu kymmenen vuotta sitten julkaistu kirja ei ollut mitenkään erityisen ihmeellinen. Mutta se oli aito. Siitä välittyi Benganin rakkaus lajiin ja luottamus omaan juokkuee- seensa. Hän motivoi ja uskoi siihen, että motivoitunut tiimi on itseohjautuva. Valmentajan filosofia kiteytyi hänen arvoturnauksiin valitsemilleen pelaajille lähettämissään sähkeissä. Yksi sähkeistä päättyi Walter D. Wintlen tunnettuun runoon Thinking.

 

If you think you are beaten, you are;

If you think you dare not, you don’t.

If you’d like to win, but think you can’t

It’s almost a certain you won’t.

 

If you think you’ll lose, you’ve lost,

For out in the world we find

success begins with a fellow’s will;

It’s all in the state of mind.

 

If you think you’re outclassed, you are:

You’ve got to think high to rise.

You’ve got to be sure of yourself

before
 You can ever win a prize.

 

Life’s battles don’t always go 
to the

stronger or faster man,

But sooner or later the man who wins

Is the one who thinks he can.”

 

Eilen istuin toimiston nurkassa ja kuuntelin, miten organisaatiomme hyrisi tyytyväisenä. Se oli juuri lähettänyt matkaan yhdessä tekemänsä ison tarjouksen. Se uskoi kaikilla soluillaan tarjouksensa menestykseen. Silloin ymmärsin, miltä tuntuu olla osa motivoitunutta, toisiinsa luottavaa organisaatiota.

Se tuntuu etuoikeutetulta.

 

guld_medaljer

Jollen ihan järkyttynyt, niin ainakin eri mieltä.

No Comments

Luin heinäkuisesta Apu-lehdestä juttua Helsingin yliopistoiskua suunnitelleen pojan vanhemmista. Sinänsä ihan ansiokas juttu ja rohkea avautuminen vanhemmilta. Jotenkin minua kuitenkin jäi kiusaamaan jutun sävy. Vanhemmat eivät olisi millään voineet uskoa omasta lapsestaan.

Kuka meistä nyt omista lapsistaan pahaa uskoisi?

Ei heistä pahaa pidäkään etsiä. Hyvää mieluummin. Mutta kyllä vanhemman velvollisuus on tuntea lapsensa ja pysyä hänen suhteensa objektiivisena. Läheltä katsoen sokeutuu muutoksille. Silloin kannattaa kuunnella hiljaisia signaaleja muusta lähipiiristä. Kauempaa lapsen näkee vanhempia puolueettomammin.

Sanotaan, että ulkopuolisen ei tule puuttua perheen sisäisiin asioihin. Maailma on täynnänsä muitakin älyttömiä väitteitä, kuten puhuminen on hopeaa ja vaikeneminen kultaa. Jos joku näkee ystävän lapsella vaikeuksia, vaikeneminen on perseestä.

Pidetään huolta lapsistamme; omista ja muiden. Huolenpito ei tapa. Välinpitämättömyys kylläkin.

 

jonas-dahlberg_cut_2-630x419

Järki vs tunteet

No Comments

Katsoin aamulla Zürichin yleisurheilun EM-kisojen miesten maratonia. Puolan Marcin Chabowski johti kisaa parhaimmillaan reilun minuutin erolla. Selostajat sanoivat, että jos 2.10:n mies tempaisee irtioton 2:07:n vauhdilla, järki ja tunteet ovat räikeässä ristiriidassa. Chabowskin tapauksessa ristiriita oli ilmeinen ja johti keskeytykseen muutama kilometri ennen maalia.

Mielestäni järki ja tunteet eivät ole janan vastakkaisissa päissä. Eivät ne ole samalla janalla ollenkaan. Itse teen miltei kaikki suurimmat päätökset tunteella. Joskus ne onnistuvat, joskus eivät. Jos olisin tukeutunut kaikissa päätöksissäni järkisyihin, olisin päässyt paljon helpommalla. Mutta spontaaneilla sivuteillä olen oppinut enemmän elämästä ja ihmisistä.

En ole yhtään pahoillani, jos joku kuvaa minua tuulella käyväksi. Sitä nimittäin olen. Tuuli on vienyt minut paikkoihin, mihin järki ei olisi vienyt. Järki on tuonut takaisin kotiin. Niin on hyvä.

 

 

Older Entries