Händikäppi

No Comments

Tänään nuo maailmanlopun virpojat soittelevat ovikelloa. Päivä, jona todellakin olen epämukavuusalueellani.

Muun possen ollessa estyneenä jouduin äsken avaamaan oven. Kolme perussöpöä selkeästi söpömpää vaahtosammutinta kysyi lupaa virpoa. Mittaa niillä oli knafti metri / tenava. Kaksi niistä seisoi arasti pari porrasaskelmaa ulko-ovea alempana. Milläs sellaisia kiellät? Sanoin korkeuksistani, että antaa mennä sitten vaan.

En ole koskaan oppinut puhumaan lasten kieltä. Puhun niille aivan kuin aikuisille. Olen tehnyt niin omillekin lapsille. En ole koskaan syyllistynyt hellantuutelointiin, lässyttämiseen tai kolmannessa persoonassa puhumiseen. Ihmisiä ne lapsetkin ovat. Elinkelpoisia omista lapsista on kasvanut.

Virpominen oli nopeasti ohi. Muutama karahkanheilautus, jonka jälkeen risut ojennettiin minulle ikiomiksi. Vaihturiksi annoin Kinder-munat ja Bis-Bis-lakuja. Syövätkö lapset lakua nykyisin? Koreissa näkyi olevan pääosin suklaata. Pohjat olivat makeisten peitossa. Virvonta näyttää olevan nykyisin liukuhihnatyötä. Kolikon kolikkoa ei vasuissa näkynyt. Olikohan rahat pistetty parempaan jemmaan vai eikö massia ole tapana antaa? Tarjoaakohan kukaan mitään suolaista makean vastapainoksi?

Tungin saamani karahkat vaasiin. Aikaisen kevään seurauksena pajunkissat näyttävät ylikukkineilta. Mistähän höyhenet on ostettu, kun Tiimarikin meni konkurssiin? Risut näyttävät loppujen lopuksi verrattain sympaattisilta maljakossa. Pahaa pelkään, että joku on parasta aikaa suunnittelemassa virpomisäppiä. Maksun voi jatkossa hoitaa via PayPal. Pidän ehkä sittenkin tästä epämukavasta perinteisestä virpomisesta. Somen aikakaudella kohtaamisten arvo kasvaa.

 

WP_20140413_001

Uudissanoja ja hyvää mieltä

No Comments

Klikkitoimittajien muotoilemat uudissanat hivelevät mieltäni. Salarakkaat johtavat yllätysvauvoihin. Kohujuristit joutuvat kamppailemaan huomiosta ökysyyttäjien kanssa. Myös mainosmiehet ja hallintobyrokraatit tuottavat kilpaa uudissanoja: Nykylapset kohtaavat leikkihiekkaa ja turvasoraa, mikäli jalkautuvat virtuaalimaailmasta liveksi.

Yksi uudissana kuitenkin maistuu kieleni päällä muita paremmalta. Tieraivo. En pelkästään kirjoita ja puhu siitä. Elän sitä.

Ajoin kotiin Tampereelta, kun moottoritietä Turkua lähestyessäni ohitin rekan noin 125 km/h –nopeudella. Perääni ilmestyi omaa Audiani kaksi kertaa suurempi korealainen, kromatuilla ikkunalistoilla varustettu lahnamainen katumaasturi. Se vilkutti takanani epärytmikkäästi väärin suunnattuja, halvan sinisiä xenonin tapaisia ajovalojaan.

Virhe oli tapahtunut. Autoni painaa vilkuttajaa about puolet vähemmän. Keveyden kompensaatioksi Audini on varustettu luultavasti tuplateholla korealaiseen verrattuna. Tämän kaiken hyvin tiedostaen ojensin varovasti oikean jalan nilkkaani. Audi kiihtyi tieraivoanikin nopeammin. Nuhapumppukuski jäi keräämään itsetuntonsa rippeitä Rauhankylän liittymään. Hidastin vauhtia ja jäin odottamaan lahnan uudelleentulemista. Se oli turhaa. Korvat luimussa kromilehmä kääntyi Jäkärlän liittymästä. Se ei taatusti ollut kuljettajan alkuperäinen osoite. Tuntui hyvältä. Tuntui todella hyvältä. Ette tiedä, miten hyvältä se tuntuikaan.

Ja hei! Ajakaa varovasti siellä ulkona. Kaikenlaisia kuumakalleja on kevään myötä liikkeellä.

 

Näyttökuva 2014-04-11 kohteessa 17.38.45

 

 

Menneille, tuleville

No Comments

Olen erittäin ylpeä työkavereistani. Menneistä ja olevista. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, sillä olen saanut tehdä työtä, jota rakastan, ihmisten kanssa, joita rakastan; joiden ammattitaitoa arvostan.

Olen itsekäs. Kun joku kollega saavuttaa menestystä, ajattelen ensinnä, että olen saattanut antaa hänen uralleen jotakin hyvää. Vasta sitä faktaa huolella ihasteltuani mietin, mitä olen saanut häneltä vastineeksi.

Läheisten työkavereiden osaaminen muuttuu helposti saavutetuksi eduksi. Monesti kollegan ammattitaitoa on helpompi arvostaa etäältä.  Kun rutiinit poistuvat, saa ihailla rauhassa vain lopputulosta.

Olen erittäin ylpeä työkavereistani. Menneistä ja olevista. Pitkästä aikaa minulla on mahdollisuus olla sitä myös tulevista. Olen kohdannut viime viikkoina lukuisia potentiaalisia tulevaisuuden työkavereita.

Rekrytoidessani sydämeni vuotaa usein verta. Tiedän, että saatan menettää huolella poimimani parissa vuodessa. Ymmärrän, että kehittyäkseen pitää mennä eteenpäin. Lähdön hetkellä valehtelen olevani iloinen lähtijän puolesta.

Olenkin iloinen hänen puolestaan. Ensisijaisesti olen surullinen omasta puolestani. Jokainen työpaikkaa vaihtava on minulle henkilökohtainen tappio. Toisen voitto on minun tappioni. Valehtelisin jos väittäisin muuta.

Nyt etsin äitiysloman sijaista projektipäällikölle. Olisiko se sinun tai ystäväsi paikka? Se on hyvä paikka oppia lentämään – hyvässä seurassa.

 

learning-to-fly

 

Kuuluuko kuiskaus paremmin pimeässä?

No Comments

Olen tänään miettinyt markkinointiviestien kanavavalintaa. Ja kanavariippumattomuutta. Ja iloitsen siitä, miten riippumattomuus parhaimmillaan antaa vapauden sisällön hiomiselle.

Arvostan suuria eleitä. Mutta miksi kosia lentokoneen perässään vetämällä banderollilla jos voi kuiskata viestin rakkaansa korvaan? Jos kohderyhmä ei ole selvillä, sitä toki voi yrittää tavoitella vaikka taivaalta.

Voi kuulostaa yksinkertaiselta, mutta aina ensin määrittelen kohderyhmän, sitten hion viestin huippuunsa ja lopuksi valitsen parhaan kanavan sen välittämiseen. Itsestään selvä kurinalaisuus on usein yllättävän vaikea säilyttää seireenien kilpalaulannan keskellä.

On sanottu, että heräteostoille taipuvaisen ei koskaan kannata mennä ruokakauppaan nälkäisenä. Ei kannata mennä mediakaupoillekaan.

 

il_570xN.189467285

 

 

Verkkokauppa avattu

No Comments

En häpeile ottaa kontaktia. Jos en tunne pöydässäni istuvaa, kysyn, kuka hän on. Sittenpä tunnen. Kerron myös mieluusti kuka olen itse.

***

Ihmisten kohtaaminen on nouseva megatrendi. Olen aina käynyt mielelläni tapaamassa nykyisiä ja potentiaalisia asiakkaita. Vihdoinkin minusta on tulossa trendikäs.

***

Lapsia opetetaan olemaan menemättä vieraitten kyytiin. Miksei opetus pysy aikuisten mielessä? Aivan liian usein myyjä tapaa uuden asiakkaan taustoihin perehtymättä.

***

Pidän myymisestä, mutta en aina jaksaisi ottaa ensimmäistä kontaktia. Ihme laiskuutta. Soittaminen on kuin avantoon meno. Ensiväristyksen jälkeen tulee hyvä olo.

***

Olen laiska. Sen sijaan, että ottaisin sata kontaktia, otan mieluummin yhden, jossa kohtaan sata kuulijaa. Jos sadasta vaikka joka kahdeskymmenes pitää minusta, se tekee viisi.

***

Myös minuun voi ottaa yhteyttä. Jos haluat puhujaa, kolumnistia tai markkinoinnin voittavia ratkaisuja, se käy helposti tässä verkkokaupassa. Ota yhteyttä juuso.enala@zeeland.fi

 

shoppingcart

Pääministeri Kataisen tapaus

No Comments

Luin iltapäivälehden mielipidesivua. Siellä otettiin väkevästi kantaa Jyrki Kataisen ilmoitukseen siirtyä sivuun Kokoomuksen puheenjohtajuudesta ja samalla jättää kesällä  pääministerin tehtävät.

Katainen on suoriutunut mainiosti vaikeassa tilanteessa. Kestävyysvaje ei ole nykyisten valtaapitävien aikaansaama ongelma. Finanssikriisikin vyöryi aluevesirajojemme yli valtamerten takaa. Ulkopuoliset kriisit nopeuttivat välttämättömien leikkausten ja uudistusten tekemistä. Julkisesta taloudesta on vaikea leikata. Saavutetuista eduista luopuminen tuntuu olevan siellä tuskallisempaa kuin yrityselämässä. Omasta on helppo pitää kiinni. Konepajatuotannon voi siirtää Kiinaan, hoivakotia ei.

En kuitenkaan kirjoita tässä politiikkaa. Sain kimmokkeen kirjoittaa, kun mielipidekirjoituksissa syytettiin Kataista rintamakarkuruudesta. Sanoisin arvostelijoille, että olkaa hyvät ja tehkää itse perässä ja –paremmin. Samaa sivustahuutoa saavat monesti kuunnella yrittäjät. Ei ole rintamakarkuruutta, jos yrittäjän takki on joskus tyhjä.

En tunne yhtään yrittäjää, joka olisi nauttinut irtisanomisista tai tuotannon leikkauksista. Tuskin kukaan saa sairaalloista mielihyvää kotinsa panttaamisesta firman lainojen vakuudeksi. Yrittäjä on aika yksin päätösten kanssa. Olen palkkaamassa paria uutta työntekijää. Kysyin rekrytoinneista työkavereitteni mielipiteitä. Kysyin, mutta tuskin se mihinkään vaikuttavat. Teen päätöksen ja kannan vastuun. Yksin.

Tiedän, ettei minun tarvitse tehdä sitä enää yksin, koska en enää ole edes yrittäjä. Olen yrittäjähenkinen. Se on ominaisuus, jossa yhdistyvät sekä yrittäjyyden että työntekijän huonoimmat puolet. Tai parhaat. Ei sitä koskaan etukäteen tiedä. Eikä ainakaan saa selville, jollei edes yritä.

 

jyrki_paa

Ammattitaidon arvostus

No Comments

Kävin vaihdattamassa kesärenkaat. Matkalla autoradiossa soi Suvi Teräsniskan Vaiettu rakkaus. Ei millään muotoa minun genreäni, mutta huomasin kuuntelevani biisiä intensiivisesti. Teräsniskan ammattitaito on mykistävää.

Tein pasta carbonaraa. Keittiön Tivoli-radiossa soi Pete Parkkosen Mun. Ei millään muotoa minun genreäni, mutta huomasin kuuntelevani biisiä intensiivisesti. Parkkosen ammattitaito on mykistävää.

Kävin kirjakaupassa. Ostin nuoremman poikani entisen luokanvalvojan, Tommi Kinnusen esikoiskirjan. En ole lukenut sitä vielä, mutta odotan innolla. Olen lukenut arvosteluista, että Kinnusen ammattitaito on mykistävää.

Olin viime viikolla workshopissa asiakkaiden ja työkavereitteni kanssa. Ammattitaito pöydän molemmilla puolilla oli mykistävää.

En ole koskaan hiljaa, mutta miksi vaikenen ammattitaidon edessä. Miksen saa sanotuksi, että ihailen sitä? Tai saan sanotuksi sen vieraille, mutten tutuille. Olisiko kehu minulta pois? Miksi kiitoksen lausuminen on vaivaannuttavaa?

Kiitos ja anteeksi ovat suuria sanoja. Luterilaisen kasvatuksen saaneena niitä käytetään vain tositarkoituksessa. Olisiko syytä antaa periaatteista myöden?

Kiitos, kiitos, kiitos.

 

terasniska-suvi-660x439

 

Kuva: Warner Music / Aki Roukala

Paha olo

No Comments

Jos et ole kiinnostunut keski-ikäisen miehen itsetutkiskelusta, jätä suosiolla tämä lukematta.

Minulla ei ole haasteita. Minulla on ongelmia.

Olen oppinut tuntemaan itseni vuosien mittaan kohtalaisen hyvin. Uskon, että osaan tutkiskella itseäni jopa varsin objektiivisesti. Minussa on monta hyvää puolta: Olen ystävilleni lojaali, elämäniloinen, optimistinen, helposti innostuva – ja innostava.

Uskon aina omaan tekemiseeni. Elän täysillä. Kun vauhti kasvaa, kontrolli pettää ja silloin sattuu.

Tunnistan ja tunnustan myös miinuksia. Temperamenttini ei aina pysy hallussa. Liian usein en ajattele tekojeni seurauksia. Luotan joskus liikaa siihen, että anteeksipyynnöllä voi korjata kaatunutta aitaa. Tällä viikolla petin yhden ystäväni luottamuksen. Pyysin anteeksi. Toivottavasti myös sain. Pyysin anteeksi vilpittömästi. Niin vilpittömästi, että voin asian vuoksi fyysisesti pahoin. Pahoinvointiin auttoi, kun juoksin tänään kymmenen kertaa Luolavuoren laelle. Fyysinen pahoinvointi oli silloin ansaittua.

Suurin ongelmani on se, etten taaskaan oppinut mitään. Ensi viikolla tekisin luultavasti kaiken samalla tavalla. Omalla tavallani. Oma elämänihän tämä on. Vai onko?

 

Newer Entries